Kreikka kotoa käsin

Kotiinpaluu. Siitäkin on jo enemmän kuin kaksi viikkoa.

Alku oli tietysti outoa. Piti kouluttaa itsensä jälleen siihen, että vessapaperin saa todellakin vetää pöntöstä alas, ja että raanavesi voi aidosti olla juomakelpoista. Suomen kielellä asioidaan, kun mennään kauppaan.

Kaikki tutut ja puolitutut kyselevät jatkuvasti, että no millainen se Kreikka sitten oikein oli? Vastaukset ovat ympäripyöreitä. "Mulla oli tosi hauskaa, aika kului älyttömän nopeasti. Oli siellä välillä vähän ankeetakin." Tuohon tyyliin. Enpä edelleenkään kyllä saa tähän aikaiseksi mitään syväluotaavaa analyysia, mutta kai sitä parissa viikossa on hieman ehtinyt sulatella asioita.

Päällimmäisenä mielessä tietenkin ovat ne kaikki uudet ystävät, jota reissulta hankin. Loppujen lopuksi kuitenkaan kovin montaa kreikkalaista kaveria ei jäänyt puhelimen muistiin (tai Facebookin ystäväksikään). Mutta nyt on Euroopan aika monessa kolkassa sohva, jolle voin mennä yöpymään maisemiin osuessani.

Suomessa olemisessa huojentavaa on se, kun kadulla minua ei enää katsota mitenkään pitkään, eikä jatkuvasti tarvi olla kuuntelemassa autojen tööttäyksiä ja peräänhuuteluja, ihan vaan siksi että olen ulkomaalainen. Tai että olen naispuolinen. Helpottaa se, kun ei tule kieliongelmista johtuvia väärinkäsityksiä, vaan saan asiani ymmärretyksi.

Mutta minulla on ikävä sitä rentoutta, mikä Kreikassa vallitsi. Oikeastaan ei ollut kiire mihinkään, oleminen oli laiskanpulskeaa. Auringon lämmittäessä ei jaksanut, tai viitsinytkään hätiköidä ja huolehtia kummoisia. Toki kreikkalaisten laiskuus meni välillä jo liiallisuuksiin, kun asiat eivät millään ottaneet järjestyäkseen. Silti tuli ehkä vähän perspektiiviä. Nyt on aavistuksen helpompi hymähdellä tilanteille, jotka aikaisemmin olisivat saaneet minut juoksemaan ja suorittamaan hirveää vauhtia. Ei stressata niin paljoa hei.

Kreikka teki musta melkein kasvissyöjän ja fetajuustofanaatikon. Ei kyllä toissailtainen "salaattijuusto" kummoiselta maistunut sen aidon maun yhä kummitellessa makunystyröissä. Salaatit, moussaka ja se ah niin rasvaisen epäterveellinen pita....nam. Tosin myönnettäköön, että söin ruisleipää hullunkiilto silmissä kotiin tultuani aivan naurettavia määriä. Puolensa kummallakin keittiöllä.

Asumisolot Kreikassa ja se tietty kauhtuneisuus mikä vallitsi kaikkialla, toi myöskin taas kerran näkökulmaa tänne Suomen eloon. Kyllä meidän kelpaa, on se arki täällä kuitenkin aika luksusta. Ehjällä jalkakäytävällä käveleminen esimerkiksi on suuri ilo minulle tätä nykyä, ei tarvitse pelätä jatkuvasti kompastuvansa keilapallon kokoiseen reikään keskellä tietä. Silti sitä kaikkea on ikävä. Eripariväriset rapatut seinät taloissa, joista maali hilseilee. Onhan se ihan eri asia, kuin meidän siistit tiili- ja puutalot. Mutta kummassa onkaan enemmän tunnelmaa? Riippuu päivästä.

Helmikuun alussa kreikankielen tasoni oli nollassa. Siihen nähden kielitaito kehittyi aivan huikaisevasti noinkin lyhyessä ajassa. Eipä esimerkiksi oulunpenkillä opittua saksaa kolmen kuukauden opin jälkeen olisi osannut käytännössä hyödyntää. Toki kommunikointi oli päivittäinen ongelma Kreikassa, mutta oli se joka kerta sisäisen voitontanssin paikka, kun osasi selvitä jostakin simppelistä tilanteesta sanavarastonsa voimin. Nyt kun vielä pystyisin pitämään yllä uutta taitoani. Saa nähdä. Viikonloppuna oli hauskaa, kun tapasin yhden reissukavereistani Helsingissä, ja taas pystyi heittämään pieniä fraaseja kreikaksi. Joku muukin tajuaa, jee! Muille kavereille jos sanon "etsi ketsi" tai "then ksero", niin juttu menee yleensä hukkaan. Näin se menee.

Ne vuoret ja se meri. Kone kun lakseutui kaksi viikkoa sitten Helsinki-Vantaalle, katsoin maisemaa, ja mieleeni tuli, että se on tehty pahvista, ja joku on leikannut vuoret pois. Näytti liian tasaiselta.

Koska tämä ei ollut itselleni ensimmäinen kerta, kun asuin ulkomailla, ei kokemus ollut siinä mielessä täysin uusi ja mullistava. Tosin muutaman vuoden takainen Tanskan parikuukautinen oli monin tavoin helpompi, ruotsinkielen ja kämppiksenä entuudestaan hyvän ystävän ollessa apuna ja tukena. Oli siitä kokemuksesta silti selvästi hyötyä, koska osasin jotenkin ennakoida ulkomailla herääviä fiiliksiä ulkopuolisuudesta ja vieraudesta. Tälläkin kertaa ympärillä oli kuitenkin hyvä tukiverkko, joka muodostui muista kohtalotovereista paikan päällä. Yksinäisyyttä en kokenut oikeastaan ollenkaan.

Tällaisissa seikkailuissa tärkeintä on kuitenkin se oma asenne. Kun lähtee liikkeelle siitä, että liikaa ei voi suunnitella, asiat menevät parhain päin. Itse on oltava avoin ja reipas, ja ennen kaikkea huumorintajuinen. Moni hetki olisi ollut varsin toisenlainen, jos ei olisi osannut nauraa täysin käsittämättömille tilanteille. Niitä kyllä kevään aikana riitti.

Kevät 2008 oli kyllä aivan huippu. Uudet kotimaiset ja ulkomaiset ystävät, hajoilevat tekniset laitteet, liian pitkät siestat, paahtava aurinko omalle terassille, viikot Krionerissa lumen keskellä kreikan tunteineen ja "hulluine bileineen" sekä leipomossa käynteineen, maastopyöräily vuorilla, kohtaamiset virkavallan kanssa, punaviini, ikuinen odottelu, kyttäävät naapurit, miljoonat kielivaikeudet, käsittämättömät maisemat ja muinaiset rauniot, viikottaiset massiiviset ruokaostokset ja kamala keittiö, illanistujaiset, auringon polttama iho, kaikki ne koirat ja kerjäläiset kaduilla, junamatkat ja öiset taksikyydit, Pame to spiti, joka soi aina radiossa ja ohiajavissa autoissa, pyykinpesun haasteet ja kofeiinitärinät, riidat ja suuret draamat, vitsit ja hiustenleikkuut ja -värjäykset, työpäivät ja kahden tunnin aamupalat, hostellien metsästykset ja paluut matkoilta, kun Kiatossa paistoi aina aurinko.

Tällainen oli minun Kreikkani.

Lopun alkua!

Jaa etta pitaisi olla kotiin lahdossa perjantaina? En kylla tuota asiaa ota millaan muotoa viela tosissani, vaikka varmaan pitaisi. Tassa oli olevinaan viela paljonkin aikaa jaljella, mutta niin se vain menee.

Onneksi viimeisetkin paivat olen tehnyt kivoja "nama asiat pitaa tehda viela ennen lahtoa" -juttuja. Kiipesimme sunnuntaina Korinthoksessa sijaitsevan Agrokorinthin huipulle, jonka ohi olemme kevaan aikana ajaneet bussilla tai taksilla lukemattomia kertoja. Hienolta naytti, on tassa lahellakin tosiaan mahtavia nakymia, aina ei tarvitse matkustaa toiselle puolelle maata.

Toissa yona toteutin myos yolla uimistavoitteeni. Liiat vaatteet rannalle ja veteen, ei se edes ollut kovin kylmaa. Meduusoja ei onneksi nahnyt pimeassa, paivalla niita sen sijaan ollaan kauhisteltu sitakin enemman. Merta tulee kylla ihan aidosti ja kovasti ikava, se on varma.

Tanaan oli viimeinen tyopaiva, nyt istun viela Velossa tietokoneella viimeista kertaa. Olimme laheisessa paivakodissa esittamassa nukketeatteria, lapset olivat ihan innoissaan ja sain monta hienoa piirustusta lahjaksi naperoilta.

Nyt on kaksi paivaa aktiivista peliaikaa jaljella. Pitaisi ostaa viime hetken tuliaisia, siivota asunto kuntoon ja pakata tavarat. Kylla rinkka tulee pullistelemaan, vaikka osan tavaroista jatankin tanne.

Illalla olisi vuorossa laksiaisjuhlat Korinthoksessa, huomenna hyvastelen tyokaverit kahvien merkeissa. Huomisilta vietetaan sitten laatuaikaa ihan meidan suomalaistiimin kera. Yhta hyvastelya kaikki.

Nyt en kylla osaa tunnelmia kommentoida, on aika holmo olo. Tassako tama oli? Mita ihmetta? Miksi nyt jo kotiin? Korinthoksessa kysyivat minulta, haluaisinko palata syksylla tanne EVS-harjoittelijana. Pahoittelin, etta on jo muita suunnitelmia, mutta toisaalta olisi vastaus muutenkin ollut kielteinen. Uudet seikkailut odottavat, maailmassa on nimittain aika monta kolkkaa, joissa tama tytto viela haluaa vierailla...ja asua.

Kiitti hei vaan teille kaikille, jotka olette lukeneet seikkailujani, toivottavasti oli mukavaa matkustaa kanssani virtuaalisesti!

Paasiasloman seikkailuja

Luvattoman kauan on vierahtanyt edellisesta blogitarinoinnista, yritetaanpa paikata vahan. Tassa seuraa sattumuksia paasiaisloman vietosta.

Unkarilaiset ystavamme, joiden kanssa asuimme kolme viikkoa Kryonerissa, lahtivat jo pois Kreikasta. Niinpa oleminen taalla on yhta hyvastelya, monet niista ihmisista, joiden kanssa olemme kevaan aikana ystavystyneet, ovat jo palailleet kotimaihinsa. Uusia harjoittelijoita on tullut toki tilalle, mutta tuntuu, etta se oma porukka on jo hajoamassa.

Se ei silti esta meita suomalaisia viela ottamasta iloa irti viimeisista viikoista taalla. Kaksiviikkoisen paasiaisloman alkaessa lahdimme valloittamaan pohjoiskreikkaa ja naapurimaata Bulgariaa. Matka alkoi (pummi)junalla Ateenaan, jossa vaihdoimme pohjoiseen menevaan junaan. Paasiainen tietysti ei ole optimaalisin matkustusajankohta, joten puolet 6-tuntisesta matkasta menikin kaytavilla lojuessa. Vuoret vilahtelivat jalleen kerran ohitse, kun suuntasimme kohti Macedonian maakuntaa (kreikkalaisethan eivat halua kayttaa kyseista nimea naapurivaltiosta, vaan kutsuvat sita ainoastaan Skopjeksi).

Thessalonikia kutsutaan kuulemma Kreikan Milanoksi, ja hullu shoppailijan taivas se kaupunki olikin, pesi Ateenan mennen tullen. Toisaalta Thessalonikissa muuten kaupunkina ei ollut niin paljon nahtavaa, ei juurikaan historiallisia kohteita (ja ne harvat olivat paasiaisen ansiosta kiinni). Porukka oli kylla kiinnostavan nakoista, paljon enemman rastapaita ja pitkatukkia kuin etelassa. Ja hullun hyvaa tiramisujaateloa, seka kivoja helmikauppoja. Kilometreja karttui kylla paivien mittaan paikasta toiseen ravatessa, metroverkostoa vasta ollaan rakentamassa Thessalonikiin. Joku viikon vaellus lapissa ei ole ikina sattunut mun jalkoihin yhta paljon kuin Thessaloniki! Paasiaismessuunkin oli pitkaperjantaina tarkoitus menna osallistumaan, mutta olimme ihan rikki. Shop 'till you drop.

Kolme yota aivan ala-arvoisessa hostellissa (jonka seinat hilseilivat irti, mutta halpaakin halvempi se toki oli) vietettyamme, lahdimme ulkomaan lomalle Bulgariaan. Matka Thessalonikista Sofiaan kesti noin 5 tuntia, ja koska lahdimme illalla yhdentoista aikaan liikkeelle, olimme varsin orvon ja vasyneen oloisina aamuyolla Sofiassa ilman karttaa ja kielitaitoa.

Kreikassa olemme matkustellessamme pitaneet Lonely Planet-opusta raamattunamme, josta on ollut helppo tarkistaa jokaisen kaupungin kartat, nahtavyydet, yopaikat ja ravintolat. Tuntui heti avuttomalta olla ilman kyseista apuvalinetta, mutta lahti se Sofian valloituskin vauhtiin hitaasti mutta varmasti. Odotimme auringon nousua miellyttavalla linja-autoasemalla juoden kaakaota ja kuunnellen radiota. Karttakin loytyi, seka naurettavan edullinen ja laadukas hostelli, jossa nukuimme heti pahimmat univelat pois.

Uutta intoa taynna lahdimme tutustumaan Sofiaan. Olo oli kuin Venajalla, kyrillisten aakkosten ja melko kauhtuneen ympariston ansiosta. Kielesta ei nyt luonnollisesti ottanut mitaan selvaa. Lisamaustetta kielihankaluuksiin toi se, etta kreikan "nai" (nee), eli kylla, on bulgarian ei. Tama melko perustavanlaatuinen eriavaisyys aiheutti hammennysta paikassa jos toisessakin, me kun aika mekaanisesti kaytetaan "nee, nee" sanontaa kokoajan.

Kaupunki oli taynna kirkkoja, kirkkoja, patsaita ja patsaita. Paasiainen nakyi myoskin jonkin verran Bulgariassa kukkakimppuina ja kynttiloina, muttei yhta vahvasti kuin Kreikassa. Kaupoissa myytiin halpoja vaatteita, mutta koska tyyli oli kauniisti sanottuna "itaeurooppalaista", en oikein lammennyt ostamaan juurikaan mitaan. Kaytimme rahamme sen sijaan istumalla useaan otteeseen kahviloissa syoden naurettavan suuria ja halpoja suklaaleivoksia. Kiitos Sofia!

Paluumatka Sofia-Thessaloniki-Ateena-Kiato, oli tarkoitus toteuttaa yhdessa potkossa alkaen tiistaiaamuna kello 9. Ensimmainen etappi saavutettiin odotetusti, mutta Thessalonikissa ongelmat alkoivat. Paasiaisen paluuliikenteen takia ei juniin myyty edes seisomapaikkoja, ja seuraava mahdollinen juna olisi mennyt seuraavana paivana. Koska koimme, etta Thessalonikilla ei ollut meille enaa mitaan annettavaa, menimme kokeilemaan onneamme huomattavasti kalliimpien linja-autojen kanssa.

Bussikyyti jarjestyi, ja lahdoimme jatkamaan kohti Ateenaa. Matkasta tulikin yllattavan ikimuistoinen. Matkustajina kanssamme puolityhjassa linja-autossa olivat kehitysvammainen noin meidan ikainen tytto aitinsa kanssa. Jossain vaiheessa matkaa tytto alkoi riehua bussissa, olisi halunnut luultavasti paasta vessaan (jota bussissa ei ollut lainkaan). Han huusi ja repi ja toni, ja oli vakivaltainen. Me matkustajat emme oikein tienneet miten suhtautua, ainakin minua vahan pelotti.

Joka tapauksessa matka jatkui, ja pysahdyimme silloin talloin tietulleille. Yhtakkia bussin takaovi avautui, ja sisaan ryntasi kuusi poliisia. Seurasi huutamista ja sekasortoa. Sen verran ymmarsimme kaikesta, etta poliisit olivat bussissa tyton ansiosta, koska han aiheutti ongelmia. Aiti luonnollisesti vihastui taysin tilanteesta. Ennen pitkaa poliisit lahtivat pois, ja matka jatkui. Kun aivan liian pitkan noin parin tunnin matkan jalkeen pysahdyimme huoltoasemalle pitamaan taukoa, tytto aiteineen jai pois kyydista, vaikka he ilmiselvasti olivat menossa Ateenaan asti. Nainko taalla hoidetaan tilanteita kehitysvammaisten kanssa? Huh, mika tilanne.

Ateenaan saapuessamme kello oli jo paljon, ja vaikka kuinka juoksimme metroon, myohastyimme vain kahdella minuutilla viimeiseta Kiatoon menevasta junasta. Ei ollut silloin ilo varsinaisesti ylimmillaan. Emme keksineet muutakaan, kuin hypata junaan, joka vei meidat lentokentalle. Siella sitten istuimme koko yon odottaen aamun ensimmaista junaa Kiatoon. Rinkkojemme kanssa menimme kylla ihan taydesta, olisimme hyvin voineet olla odottamassa lentoa ties mihin.

Aamu tuli, ja juna vei meidat Kiatoon ja kotiin omaan sankyyn. Kello oli noin 8.30. Aikamoinen kotimatka.

Nyt ollaan reissusta jo toivuttu, ja kaikkine sattumuksineen oikein hauskaa oli. Talla hetkella olo on sekava, silla tajuntaan on iskostunut se fakta, etta viikon paasta olen jo Suomessa. Nyt viela koitamme nauttia Kreikan helteista, ja tavata ihmisia.

Ihmisten lisaksi vietan kaiken liikenevan aikani ihanien, maailman suloisimpien koiranpentujen kanssa, jotka ystavakoiramme Tula teki naapurin autiotalon rappusten alle. Eilen loysimme sopolaiset, joita olemme etsineet jo pidemman aikaa lahiymparistosta. Voi tata ihanuuden maaraa! Voi olla, etta rinkasta loytyy kotona sitten jotain ylimaaraista...

Arjen haasteita

Muistatteko, kun joskus aikoja sitten kerroin pienista haasteista pyykinpesun kanssa ihanassa asunnossamme? Ja siita, kuinka tietokone hajosi, kun appelsiinimehut kaatuivat paalle? No, ei kahta ilman kolmatta, eika oikeastaan sita neljattakaan. Nyt nimittain iloiseen kodintekniikan rikkoutuneeseen joukkueeseen liittyvat myos kahvinkeitin, ja jaakaappi. Ja se pyykkikone, joka aiemmin toimi jotenkuten, sanoi tana aamuna sopimuksen kokonaan irti. Lisaksi olemme havainneet, etta kylpyhuoneemme seina kasvaa hometta.

Joskus on sellaisia hetkia, etta haluaisi vain olla takaisin Suomessa nauttimassa hiukan korkeampitasoisesta arjesta. Tanaan on ehka niita paivia. Lisaksi on vahan suru puserossa, kun kamppikseni ja myos hyvaksi ystavakseni muodostunut Anna lahtee parin paivan paasta takaisin kotiinsa Saksaan.

Mutta on taalla silti ihan hirmuisen kivaa, nuo nyt vaan ovat muotoseikkoja, jotka vahan hairitsevat arkea ja kasvattavat luonnetta. Sita paitsi join juuri ennen toihin lahtoa oikein hyvaa kasin suodatettua kahvia, ja pyykkikonekin loytyy kohtuullisen matkan paasta italialaisen Claudian luota. Jaakaapin kohtalosta tosin en tieda...talla hetkella ruokavalioomme ei juurikaan kuulu mitaan maitotuotteita.

Arki on taynna mystisia asioita, kuten pennut saaneen Tula-koiran ruokkimista. Koira paatti tehda pennut meidan talon lahipuskaan, mika on aika huono asia. Asummehan talossa, jonka ylakerrassa majailevat maailman suurimmat naapurikyylat, jotka koputtavat aina lattiiaan, jos meidan puolelta kuuluu vahankin melua. Ja koska kyseinen pariskunta on yhta kuin meidan pomomme vanhemmat, kaikki epamaaraisyys kiirii aina nopeasti eteenpain. Ja lemmikit ovat erittain vahvasti kiellettyjen asioiden listalla. Tulaa pitaa kuitenkin paivittain kayda ruokkimassa, ja tunnemme itsemme rikollisiksi, kun pimean turvin hiivimme nurkissa koiranruokapurkki kadessa. Pentuja kukaan ei ole viela nahnyt, sita hetkea odotan innolla. Claudia aikoo vieda koiran mukanaan Italiaan, kun hanen harjottelunsa paattyy, toivottavasti kaikki menee Tulan kannalta parhain pain. Tama maa on jo ihan liian taynna kulkukoiria, joita kaikki potkivat kaduilla.

Nukketeatterini esitykset ovat alkaneet mukavasti, jo kaksi on takana. Lapset ovat olleet haltioissaan rakentamistani nukeista, ja kai he ovat minun kreikan aantanymksestanikin saaneet riittavasti selvaa. Yhdessa ollaan opeteltu kierratysta ja muita ymparistoon liittyvia asioita. Etta vaikka taalla aika lailla lomalla olenkin, niin toki vahan pedagogiikkaakin on valiin saatu tungetuksi!

Ensi viikkolla alkaa 12-paivainen paasiaisloma, ja seikkailureissu pohjoiseen...sita, ja erinaisia huoltomiehia odotellessa...

Outoja tarinoita

Raportointi jatkuu ilman aakkosia ja ookkosia (ja kuinka tyhmalta tuokin sanonta nayttaa ilman niita kyseisia kirjaimia!). Tietokoneen kanssa tosiaan sattui pieni c-vitamiinipitoinen valikohtaus, jonka takia Kutamaran paivittaminen tapahtunee jatkossa tyopaikalta kasin.

Viime sunnuntaina ja maanantaina teimme kolmen hengen loytoretken mystisen Delfin oraakkelin luokse. Delfi sijaitsee keskikreikassa, eli taalta Peloponnesoksen niemimaalta lahdimme ensin junalla, jalleen kerran, Patraan, josta jatkoimme kahden elamyksellisen linja-autokyydin turvin maaranpaahamme.

Taas kerran oli ilmassa epaonnisen turistiretken merkkeja, kun puolenpaivan aikaan saavuttuamme Patraan saimme kuulla, etta ainoa bussi Delfiin lahtee vasta iltakuudelta. Ei siina muuten olisi mitaan ollut, mutta sunnuntaisin mitkaan kaupat eivat juurikaan ole auki. Siina sitten potkittiin kivia ja syotiin kindereita paivan ratoksi.

Illan suussa paasimme matkaan, ja pitkan, seka erittain mutkittelevan matkan paatteeksi saavuimme korkealla vuorilla olevaan pikkukylaan, Delfiin. Emme olleet varanneet yopaikkaa etukateen, mutta ulkonanukkumisen huoli osoittautui noin minuutissa turhaksi, kun viiksekas majatalon isanta tarjosi meille huonetta kympilla per nassu. Saatiin luultavasti kylan halvin yosija, ja ihan kelvollinen vielapa.

Delfi paikkana on yhta kuin turistirysa keskella ei mitaan. Bussilla pimeiden vuoristoteiden jalkeen saavutaan pieneen kylaan, joka koostuu kahdesta paakadusta, joiden varrella on vain hotelleja toisensa peraan, seka sovelias maara kuppiloita ja tavernoja. Ei mitaan muuta. Kuinkakohan moni ihan vaan asuu siella, eika ole missaan tekemisissa turismin kanssa? Outo paikka, mutta ihan viehattava. Ja vaikka viela ei todellakaan ole sesonki, niin paikka kuhisi jo luokkaretkelaisia ja turistiryhmia sielta sun taalta.


Aamun valjetessa menimme katsomaan niita "kivikasoja", joita varten pitka reissu oli tehty. Ja aikamoislia kivikasoja ja maisemia naimmekin! Jos olin luullut, etta Napflio oli hienointa Kreikassa, nyt voin pistaa listan uusiksi! Paikassa oli hyvin sailyneita temppeleita, ja se varsinainen oraakkeli ( tosin, jo tutuksi tulleen tavan mukaan, luulin ensin toista temppelia oraakkeliksi, ja fiilistelin sen luona syntyja syvia...no, tuskin sekaan hukkaan meni). Ja kuin tilauksesta paivakin oli mita taydellisin, taivas oli kirkkaan sininen ja aurinko helotti.


Aiemminkin olen ollut fanaattisen kiinnostunut kaikista kreikkalaisista taruista ja jumalista, mutta nyt innostuin viela lisaa jos mahdollista! Olin ihan oikeasti samassa paikassa, missa kaikki muinaisten aikojen ihmiset kavivat kysymassa neuvoja papittarelta, joka joissain hamarissa maakaasupollyissa mutisi sekavia viesteja Apollon-jumalalta, ja pappi sitten tulkitsi viestit viisaiksi mutta visaisiksi vastauksiksi. Hulvatonta!


Reissu oli mainio, ja takaisin tullessa lueskelin innoissani juuri hankkimaani mytologiakirjaa. Sen mukaan aluksi Oraakkelin papittaret olivat nuoria naisia, mutta kun he saannollisin valiajoin karkasivat neuvoja kysymaan tulleiden mieshenkiloiden mukaan jattaen tyonsa, tuli uusi saanto, jonka mukaan papittarien piti olla vahintaan 50-vuotiaita :P

Paluumatkalla kavaisimme Ateenassa tuhlaamassa viimeisetkin rahamme vaatekauppoihin. Eli henkisesta tunnelmoinnista materialismiin jalleen kerran. Ja kylla, Ateenasta voi kevyesti tulla pummijunalla Kiatoon.

Tama viikko on kulunut sitten nukketeatterivalmisteluissa. Huomenna meilla on ensi-ilta, ja jannittaa kovasti, mita siita tulee. Mun pitaisi olla uskottava tarinankertoja kreikan kielella...etta terve vaan! Onneksi lapset ovat luultavasti kiinnostuneempia katselemaan minua kuin kuuntelemaan, koska Aiti Maan rooliasuni on vahintaankin kummallinen :)

Viikonlopuksi on luvattu +33 astetta lamminta. Sopivasti lammon keskelle olen hankkinut itselleni kunnon kevatflunssan, mutta eikohan se siita. Ehka minakin menen haistelemaan mystisia kaasuja jonnekin vuoren huipulle. Tai sitten teen vaan hoyryteltan keittioon.

Tekninen hankaluus

Ilmoitusluontoinen asiakokonaisuus lukijoille: Appelsiinimehu + tietokone = ei uusia blogiteksteja samalla vauhdilla.

Yritan paivittaa uusimpia seikkailujani tyopaikan koneelta kasin. Kavimme katsomassa mykistavan mahtavaa Delfoin oraakkelia, ja ystavakoiramme on saanut pentuja. Nukketeatteriprokkis edistyy toissa, lauantaina on ensi-ilta. Muun muassa naista kerron, kun ennatan.

Kiitos ja hei!

Ja minähän kiipeän sinne!

Iloinen ystäväkolmikko kotimaasta kävi vierailulla luonani, ja vietimme yhdessä hauskoja hetkiä. Ikimuistoisimmaksi kaikille asianosaisille muodostui kuitenkin varmasti aprillipäivälle sijoittunut retki Nafplioon, Kreikan kauneimpaan kaupunkiin.

Matka alkoi lupaavasti jo siitä hetkestä, kun kello yhdeksän aamubussi ajoi iloisesti pysäkkimme ohi vinhasta heiluttelusta ja viittomisesta huolimatta. Ryhmämme ei lannistunut pienestä, vaan vietti mansikkalitran mittaisen piknikhetken odotellen seuraavaa tunnin päästä saapuvaa kyytiä. Viimein pääsimme matkaan ja suuntasimme kohti Isthmosta, jossa vaihdoimme täpärästi Nafplioon menevään linja-autoon.

Köröttelimme bussissa ihastellen vehreitä maisemia, jotka kulkivat vuorien ja viinilaaksojen välissä. Odotimme jo innolla pääsyä Nafplioon, jossa saisimme kiivetä korkean linnoituksen huipulle. Joten kun ennen pitkää saavuimme kaupunkiin, jossa näimme jo kaukaa vuoren huipulla komeilevan linnan, nousimme kiireesti pois linja-auton kyydistä, kuten teki suurin osa muistakin matkustajista.


Katselimme kaupungissa ympärillemme jonkin aikaa, ja lähdimme suuntaamaan kohti vuorta ja linnoitusta. Kämppikseni olivat jo aiemmin käyneet Nafpliossa, joten olimme saaneet heiltä etukäteen tietoa paikasta. Niinpä ennen pitkää soitinkin yhdelle jos toisellekin heistä kysyäkseni neuvoa siitä, miten vuorelle pääsee. Paikalliset kun eivät oikein näyttäneet ymmärtävän, mistä puhuin.

Kiertelimme vuoren läheisyydessä, ja löysimme keskinkertaisen kiinnostavia raunioita, sekä portaat, joiden luulimme vievän linnoitukselle. Kävin jututtamassa myös kahta paikallista nuorta miestä, ja kysyin heiltä neuvoa linnoitukselle pääsemiseksi. He katsoivat minua kuin hullua, kun sanoin haluavani kävellä linnalle. Portaat olivat kuulemma todella kapeat, ja reitti kuhisi käärmeitä. Sanoin silti moneen kertaan ja painokkaasti, että minä aion kävellä, ja että monet ystäväni ovat käyneet ylhäällä. Miehet sanoivat kuitenkin edelleen, että ylös pääsee korkeintaan taksilla.

Tilanteessa vaikutti olevan jotakin hieman vialla. Palasin muiden seuraan, ja päätimme soittaa vielä Nafpliossa jo käyneille ystävillemme. Kovasti puhelimen toisessa päässä ihmettelivät, kuinka tilanne nyt oli meille niin hankala. Jossain vaiheessa tuli puhetta siitä, kuinka meri on ihan siinä vuoren vieressä. No, jännä juttu sinänsä. Me oltiin nimittäin aivan vankasti kyllä sisämaassa.

Samoilta avuliailta miehiltä kysyttyämme (minä henkilökohtaisesti en enää kehdannut mennä heidän luokseen) selvisi, että olimme Argosissa, 20 kilometrin päässä Nafpliosta. Argosissa oleva linnake nimeltään Larissa, johon olin vakaasti aikonut kiivetä, oli aivan eri vuorella. Vaikutti olevan aika hauskaa kyseisillä tyypeillä, kun tajusivat meidän pikku erheemme. Eihän me tosiaan kuin noin kaksi tuntia väärässä kaupungissa ehditty pyöriä...

Huumorintajun rajoilla lähdimme suuntaamaan kohti taksitolppaa, ja nappasimme kyydin ihan aidosti Nafplioon. Siinä vaiheessa kun sinne viimein saavuimme, ymmärsin heti miksi kaupunkia kutsutaan Kreikan kauneimmaksi (seikka, jota hieman olin ihmetellyt Argosiin saapuessamme!). Rakennukset olivat punatiilisiä, meri kimalteli vieressä, ja vuori (jolle johtavia portaita sokeakaan ei voisi olla huomaamatta) kohosi jylhänä edessämme.




Pienen evästauon jälkeen lähdimme kipuamaan 999 porrasta ylös. Oli kuumin iltapäivän hetki, ja vesipullo oli ahkerassa käytössä. Maisemat olivat askel askeleelta huikaisevampia, ja vaikka kipuaminen aika raskasta olikin, halusin vain päästä pian ylös näkemään koko komeuden. Linnoitus huipulla oli jo menossa kiinni (olisimmehan toki voineet olla vain noin 3 tuntia aiemmin perillä), mutta onneksi ehdimme ylhäälläkin kiertelemään mukavasti. Alasmennessä jalat alkoivat jo tuntua makaronilta, ja selvittyämme urakasta jalat tärisivät ihan hulluna. Voittajafiilis!



Ehkä pienen aprillipäivän erehdyksemme jälkeen Nafplioon pääseminen tuntui vieläkin makeammalta. Sanoinkuvailemattoman, käsittämättömän ja tajuttoman kaunista! Ilman muuta hienoin paikka, jonka tähän mennessä Kreikassa olen nähnyt.


Ehkä uudestaan en kuitenkaan halua joutua tilanteeseen, jossa joudun esittämään kysymyksen "Anteeksi, mutta missä kaupungissa me olemme?".

Sellainen oli Kefalonia.

Suomalaisjoukkueemme päätti käyttää kolmen päivän mittaisen vapaan tekemällä retken Kefaloniaan, Kreikan länsipuolella sijaitsevalle saarelle.

Matka taittui ensin parituntisella junamatkalla Patraan, josta hyppäsimme lautalle. Kolme tuntia ruotsinlaiva-tyyppisessä kulkuvälineessä taittui kannella tunnelmoidessa. Ei ollut edes yhtään kylmä, vaan ihanan aurinkoista ja tuulikin oli lämmin. Melko harhaanjohtava säätila seuraavaa kolmea päivää ennakoimaan, kuten myöhemmin kävi ilmi.

Perille päästyämme alkoi turistisäätäminen. Otimme taksin Samin ulkopuolella (selvennettäköön, että Sami on kaupunki, Kefaloniasta löytyvät myös Lassi ja Pera) sijaitsevalle luolalle, joka on hieno turistinähtävyys. Luonnollisesti, koska sesonki ei ole vielä alkanut, kohde oli suljettu. Sitä ihmetellessämme yksi ryhmämme reippaista retkeilijöistä huomasi hukanneensa sekä lompakkonsa, että puhelimensa.


Seurasi monivaiheista sekasortoa, jonka päätteeksi löysimme itsemme paikallisen satamapoliisin toimistosta syömästä jäätelöä. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ja satamapoliisi oli oikein mukava, vaikka ei kovin sujuvaa englantia (kuten emme mekään kreikkaa) puhunut.

Sami oli kohteena aika pian koluttu. Yövyimme varsin edukkaassa hostellissa, ja seuraavana aamuna varhain hyppäsimme bussiin kohti Argostolia, saaren pääkaupunkia. Reitti vuorten yli oli todella mutkitteleva. Mäki oli niin jyrkkää, että jopa pelotti. Ensimmäisen Kreikan kotini Kryonerin vuoret ja pikkutiet jäivät heti kakkoseksi. Maisemat olivat aivan huikaisevia, ja näimme paljon lampaita. Ja aasin myös.

Sää alkoi olla aika heikko, satoi nimittäin lähes tulkoon rakeita. Saapuminen Argostoliin oli silti pääosin innostunut. Aamukahvin voimistamina lähdimme seikkailemaan ympäriinsä, ja yösijakin löytyi kohtuullisen helposti. (Majapaikan omistaja hehkutti suureen ääneen kreikkalaisittain harvinaista luksusominaisuutta: vessapaperin sai heittää ihan oikeasti pönttöön!)


Kaupunki oli ihan mukava, pikku-Samin jäljiltä varsinkin. Hienointa ehdottomasti oli kuitenkin kävellä satamassa ja syrjemmällä rantoja pitkin. Täällä Kiatossa ei ole kovin vehreää, joten Argostolin ihanat nurmikot saivat minut hihkumaan ilosta. Ja jostain kumman syystä halusin välttämättä uimaan, vaikkei tosiaan ihan kesäisin ilma ollut. Kylmähän se meri oli.


Kefaloniassa on kuulemma kuvattu Kapteeni Corellinin Mandoliini (se aika mitäänsanomaton leffa, jossa on Nicolas Cage ja Penelope Cruz). Näimme paljon erilaisia koiria. Ruoka oli pääosin erinomaista, maistoin mousakaa, nam. Kahviloissa ja pubeissa soi uudenkarhea 90-luvun musiikki.

Paluumatkalla Patrasta junalla lähdettyämme päätimme jäädä pois Diakopta-nimisellä asemalla, sillä sieltä käsin pääsee varmasti erittäin hienolle ja ikimuistoiselle vuorikiertoajelulle erityisellä junaradalla. Reissun teeman mukaisesti suunnitelma vaan ei mennyt ihan putkeen, koska kohde oli suljettu. Tapoimme aikaa kolme tuntia seuraavan junan tuloon Samiakin pienemmässä paikassa. Kävimme syömässä, sekä kahvilla. Ostimme Kinderit, ja juhlistimme jälkikäteen kotimaan pääsiäistä (täällä ko. pyhä o vasta kuukauden päästä). Että sellainen välietappi.

Reissu ei ollut ehkä ihan sellainen kesäinen unelmaparatiisisaarella oleilu kuin etukäteen oletin, mutta kaikesta huolimatta ja juurikin siksi oli todella hauskaa. Oikeastaan nähtävyyksillä, ja varsinaisella kohteella ei aina ole niinkään väliä. Reppu selässä varhain aamulla tallusteleminen linja-autolle ja aamiaiseksi furnoksesta (leipomosta) ostetun pinaattipitan syöminen on vaan tosi hienoa. Samaten nukkuminen lautalla tai muussa kulkuvälineessä. Eli siis se reissun päällä oleminen.

Kiitti hei Kefalonia, oli märkää, kylmää ja kivaa!

(Niin ja nähtiin myös yksi kalkkuna.)

Yleislakkoja ja pulikointia

Jo jonkin aikaa ovat Kreikkaa vaivanneet näpsäkät sähkökatkokset. Joka päivä tiettyyn aikaan sähköt katkeavat pariksi tunniksi tietyssä kaupungissa. Joten kun olen tekemässä Kiatosta lähtöä töihin, ja haluaisin kupin kahvia, ei keitin menekään päälle ja jään ilman kofeiiniannostani. Töissä Velossa ehdin pari tuntia puuhastella, kun sähköt siellä katkeavat, ja ilta jatkuu kynttilän valossa.

Nyt lakko on laajentunut julkiseen liikenteeseen, ja jopa televisiolähetykset jäävät tulemasta. Jäi sitten kiehtova Kreikan Euroviisujen alkukarsintakin kiperästi kesken typerän yleislakon takia. Voi surkeutta! En edes oikein tiedä, mihin lakko varsinaisesti liittyy, mutta poliittista valtapeliä se on yhtä kaikki, johonkin eläkejärjestelmän uudistamiseen liittyy (kysykää joltakin, joka enemmän ymmärtää paikallisista uutisista). Ja me tavalliset tallaajat joudutaan kestämään kaikki epämukavuudet.

Mutta eipä tuo liikaa hämmennä. Sitä paitsi tänään olen erityisen ylpeä itsestäni, uin meressä! Eikä edes ollut niin kauhean kylmää. Tähän aikaan vuodesta näyttää siltä, että vain todella tummapintaiset eläkeläismummot ja -vaarit palvovat aurinkoa ja uivat rauhallista rintauintia meressä. Sitten kahdesta suomalaisesta ja yhdestä saksalaisesta hohtavan valkeasta tytöstä koostuva joukkue valtaa rannan. Kyllä oli paikallisilla ihmettelemistä.

Oli muuten aavistuksen masentavaa saada kommenttia omasta ruskettumisasteesta tässä yhtenä päivänä. Olen jo jotenkin luullut saaneeni eteläeurooppalaista väriä pintaani, olen ehkä päivettyneempi kuin joskus kesän päätteeksi Suomessa. Ja sitten työkaveri tulee aidon ihmeissään kysymään "But how can you be SO white?" Kiva...

Kotimaan kaipuuta?

Hupsista, melkein viikkoon en ole Kutamaraa päivittänyt, toivottavasti kaikki eivät ole ihan täysin tätä blogia nyt hylänneet. Kreikkalainen suurpiirteisyys on selkeästi tarttumassa...

Maailman ihastuttavin pyykinpesukone on aiheuttanut lisää sähköisiä tilanteita, sekä kreikkalaista komiikkaa. Olin yksinäni kotona, kun korjaaja-jorgos tuli yläkerran mummon kanssa katsomaan konetta. Katsoin vierestä kun he papattivat keskenään jotakin, ja aivan yhtäkkiä mummo kumartui repimään sukkia jaloistani kovasti huutaen. Tilanne oli vähintäänkin omituinen. Soitettuani kohtuullisen hätääntyneenä saksalaisen kreikkaa paremmin taitavan kämppikseni hätiin, selvisi oudon sukkarituaalin merkitys. Kuulemme kylppärin lattiastakin voi saada sähkärin, jos siinä paljain varpain tallustelee kun kone on päällä. Että jee! No, nykyään käännämme aina sähkökaapista virrat pois, kun pyykinpesu on aikeena. Ja eiköhän sille koneelle jotain tehdä...vielä jonakin kauniina päivänä?

Töissä on ollut kovasti puuhaa. Eilen järjestimme Eurooppa-päivän, jota varten minä, sekä saksalainen ja liettualainen EVS-harjoittelija olimme keränneet kaikenlaista jännittävää tietoa ja materiaalia kotimaistamme. Pienoinen Suomen kaipuu heräsi siinä sivussa, vaikka muuten olen täällä kovasti viihtynyt. Tämä tyttö haluaisi niiiiiiiin kovasti laskemaan rinteisiin laudalla tai suksilla!


Suomalainen pulla (jonka valmistaminen naurettavalla uunillamme oli myöskin lupaus seikkailusta) meni kuin kuumille kiville kreikkalaisten lasten ja aikuisten suihin. Salmiakki sen sijaan aiheutti monenmoisia naamanväänteitä, vaikka taisi muutama eteläeurooppalainen ihan aidostikin salmiakista tykätä.

Paikallisista yllättävän moni oli aidosti siinä luulossa, että Suomessa tosiaan on jääkarhuja. Mitä niille täällä koulussa oikein opetetaan? Onneksi minä olen sentään oikaisemassa vääriä käsityksiä. Ja nyt myös jokunen kreikkalainen osaa sanoa "Minä rakastan sinua" kauniilla suomen kielellä.

Let's carnivale!

Nettinörtti on onnellinen, kun useamman päivän katkon jälkeen internet toimii taas täältä asunnolta. Onneksi lähiaikoina on ollut muutakin tekemistä, kuten sunnuntain iloisen reipashenkinen matka Patran karnevaaleille. Kyseessähän on siis koko Euroopan suurin karnevaali, ja kävijöitä miljoonan luokkaa.

Junaliput Patraan ostimme jo hyvissä ajoin, ja asujakin suunniteltiin innolla varmaan koko mennyt viikko. Itse päädyin jonkinlaiseen metsänpeikko/haltija/mikälie/chiquitabanaaninainen -asukokonaisuuteen. Kiato on aivan täynnä erilaisia pelkästään karnevaaliasuja myyviä liikkeitä, se on todellinen bisnes tässä maassa. Itse kuitenkin hyödynsin lähinnä oman vaatekaappini sisältöjä. Yhdestä liikkeestä mukaan tosin löytyivät erityisen jännittävät peikkokorvat, joista karnevaaleilla sittemmin moni oli kovin kiinnostunut.


Sunnuntaiaamuna hyppäsimme junaan. Oli hauskaa kulkea kaupungin halki oudossa asussa, varsinkin kun Kiatossa ei juurikaan ollut muita karnevaaliasuisia. Junassa sitten näkikin jo, että on Patraan muitakin menijöitä. Matka taittui parissa tunnissa, ja naurettavan halvalla (2,80€!). Kreikka on junalla, linja-autolla ja taksilla matkustamisen luvattu maa, ihan ilman mitään opiskelija-alennuksiakin.

Perille päästyämme ihmettelimme aluksi, että missä ne bileet oikein on. Porukkaa kyllä oli, mutta koska oli vasta keskipäivä, ei vielä tapahtunut mitään erikoista normaalista markkinahumusta poikkeavaa. Iltapäivällä tunnelma alkoi sitten tiivistyä, ja ihmiset kokoontuivat katsomaan pääkatujen varrella tanssivaa paraatia. Ja siinä olikin katsottavaa, kymmenet tuhannet ihmiset erilaisissa, useimmiten todella mauttomissa, asuissa tanssivat, marssivat, hyppivät ja loikkivat ympäriinsä. Mukana oli väkeä oikeastaan vauvasta vaariin.



Jos iltapäivän paraati olikin hieno, niin oikea karnevaali alkoi illan pimetessä. Sää oli aika kehno, ja kaatosateen masentamina olimme jo jossain vaiheessa tekemässä lähtöä kotiin. Osa lähtikin, mutta onneksi minä jäin. Sen verran hullut kekkerit ilta toi tullessaan! Sääkin parani siinä sivussa ihan siedettäväksi. (Jännä muuten, että eilinen oli ehkä ainoa huono sää todella moneen viikkoon, tuuria taas).

Kaduilla tanssi ihmisiä järkyttävän suurissa laumoissa. Joka puolella soi musiikki, ja kun siirtyi kymmenen askelta eteenpäin, oli uusissa kemuissa. Löysimme ostoskeskuksen, jonka aula oli muutettu yökerhoksi, mutta suurimman osan ajasta pyörimme vaan ulkona. Käsittämättömän hienoa! Sanomattakin selvää, että jalat eivät olleet enää kantaa siinä vaiheessa, kun aamuyöllä odotimme junaa juna-asemalla. Onneksi kaikki muutkin näyttivät yhtä väsyneiltä, ja karnevaaliasut jo hieman kulahtaneilta ja naurettavilta.


Patra oli kyllä ehkä melkein hienointa, mitä tähän mennessä Kreikka on tarjonnut. Vaikka maailman ärsyttävimmät pillien vihellykset ja macarena-tyyppiset musiikkiratkaisut soivatkin häiritsevästi yhä päässä, niin se on aika pieni hinta isosta huvista!

Muuttamis/Muuttumisleikit

Nyt melkein kahden viikon ajan me kaikki suomalaiset olemme asuneet samassa asunnossa täällä Kiatossa. Tänään kuitenkin viimein kaksi muuttaa pois Loutrakiin. Tylsää ja murheellista, sillä meillä on ollut täällä niin kivaa viidestään! Toivottavasti tytöillä on kiva kämppä siellä…

Asuntokuviot ovat täällä kyllä osoittautuneet varsin mielenkiintoisiksi. Harjoittelijoita laitetaan erinäisiin väliaikaismajoituksiin, ja muuttopäivät ovat jossain epämääräisesti ilmaistussa ajankohdassa. Puhutaan ”ensi viikolla” tai ”ei enää kauan”. Aikaa kuitenkin kuluu ja sitten viimein kun muuton hetki tulee, siitä saa tiedon hyvällä tuurilla päivän varoitusajalla. Itselläni on käynyt tuuri, koska saamme asua tässä samassa asunnossa (näin ainakin uskoisin tällä hetkellä!) loppuun asti.

Eilen juhlistimme viimeistä iltaa yhdessä herkkuja syömällä ja leikkimällä kampaajaa. Askartelusaksilla ja sheivausterällä saa todella jännän rokkitukan aikaiseksi! Uusi tukka on nyt tällä tytöllä. Hei kiitti Tea!

Kreikassa muuten varmaan lähes jokaisella naisella on pitkät kauniit hiukset, täällä selvästi ”hiukset ovat naisen kruunu” –ajattelu on voimissaan. Kuukauden aikana olen nähnyt ehkä kaksi lyhythiuksista kreikkalaista naista. Täällä monista pienistä asioista voi nähdä sen, että naisen asema vaikuttaa olevan aika erilainen Suomeen verrattuna. Sen näkee esimerkiksi kurkistamalla sisään kahviloihin ja kuppiloihin. Niissä istuu ainoastaan miehiä, naiset ovat kotona huolehtimassa lapsista ja ruoanlaitosta. Yksi monista asioista, mikä Suomessa on toisin, ja paljon paremmin.

Auringonottoa ja näennäiskiirettä

Viikon verran olemme jo asuneet Kiatossa...miten aika voi kulkea näin nopeasti? Enää en ole ihan joka kerta hukassa, kun yritän löytää reittejä paikasta toiseen. Tiedämme suunnilleen kellonajat, jolloin kaupat ovat kiinni (iltapäivän siestan ajaksi moni paikka kaupungissa jähmettyy), ja oikeat bussipysäkit ja aikataulut, vaikkakin eteläeurooppalaisen joustavat, ovat hallussa.

Sen verran turisteja yhä olemme, että aivan luvattoman usein tulee käytyä ulkona syömässä. "Ena pita kotopoulo kai sprite, parakalo" on lausahdus, jonka päästän suustani jo varsin tottuneesti. Kanapita on namia, voittaa hesehampurilaiset mennen tullen. Rasvan määrä tosin on ehkä jopa suurempi, mutta milloinkas terveysruoka ois mun läheisyydessäni viihtynyt... Vähän pitää skarpata kuitenkin. Keittiömme vaan ei varsinaisesti kutsu kokkaamaan epäkäytännöllisyydellään.

Koska työaikamme ovat varsin iltapainotteiset, päivät kuluvat helposti hitaassa heräilyssä, kohtuuttoman pitkässä aamupalassa (henk.koht. ennätys 2 tuntia) ja lojumisessa terassilla. Sitten yhtäkkiä kello on neljä, ja pitäisi olla linja-autossa. Hirveä kiire pysäkille parin kadunvälin päähän, jossa yleensä joutuu kuitenkin odottamaan aikataulusta jäljessä olevaa kulkupeliä noin vartin verran. Arpapeliä on elämä, sillä kuitenkin yhden kerran olen kyseisestä autosta jo myöhästynytkin. Mietityttää vaan, miten sitä osaa Suomeen palatessa sitten taas olla tehokas ja jämpti? Tähän aivan toisenlaiseen rytmiin on liiankin helppo sopeutua.

Töissä olen ryhtynyt käsikirjoittamaan satua lapsille, ja olen aivan innoissani projektistani. Sadun teemana on ympäristökasvatus. Tarina vilisee maanjäristyksiä, ja henkiin herääviä roskia. Tarkoitus olisi esittää se kuukauden päästä kreikaksi lapsiryhmille, huh heijaa sentään. Kääntöapua toki saan, mutta siinä tulee olemaan kova opetteleminen, että osaan ääntää sujuvasti kreikkaa. Pientä haastetta kehiin...

Tänä viikonloppuna olemme ottaneet haltuun kreikkalaista yöelämäkulttuuria. Perjantai-iltana pyörimme turistirysässä Loutrakissa muiden harjoittelijoiden kanssa, ja eilen täällä Kiatossa. Sanotaan nyt näin, että täällä saa aivan liiaksi asti huomiota, varsinkin jos omassa seurueessa ei ole yhtäkään miespuolista henkilöä. Meidän suomalaisviisikolla tosin on se etu puolellaan, että kukaan meistä ei ole vaaleaverikkö.

Tänään tummatukat ja punapäät ottavat imurin, rätin, ynnä muut siivousvälineet kauniiseen käteen, ja siivoavat tämän kämpän. Muka ei ole ollut aikaa missään vaiheessa, hmph! Tietysti mm. auringonottaminen velvoittaa usein pysymään ulkosalla.

Normipäiviä

Nyt on kaksi päivää työpaikassani Velon kulttuurikeskuksessa jo takana. Vaikuttaa ihan mukavalta paikalta, paljon lapsia ja toimintaa...tähän mennessä olen itse osallistunu mm. lattaritanssitunnille (opetuksen seuraaminen kreikaksi oli kohtuullisen hankalaa) ja korutyöpajaan. Lähiaikoina alan itsekin kehittämään kaikenlaista toimintaa, mutta katselen mieluusti alussa vähän sivusta. Lapset ovat innoissaan opettamassa mulle sanoja kreikaksi, eiköhän se tästä.

Työpaikka sijaitsee Kiatoa lähellä olevassa kylässä, joten linja-autolla saa päivittäin matkustaa vartin verran suuntaansa. Tänään sain kyydin kotiin keskuksesssa työskentelevältä naiselta, joka ei puhunut sanaakaan englantia. Jouduin käyttämään kaiken osaamiseni, jotta pystyimme keskustelemaan automatkan ajan. Vieläkin tuskanhikeä pukkaa!

Täällä kyllä huomaa, varsinkin kun Kiato ei tosiaan ole mikään suurkaupunki, että ulkomaalaisiin kiinnitetään todella paljon huomiota. Eilen kävelin yksinään kaupungilla, ja tuntui että kaikki tuijottavat. Siihen alkaa jo oikeastaaan tottua, eikä sitä ota mitenkään pahalla. Kielitaidottomuudesta syntyy myös ihan hauskoja tilanteita. Eilen vihanneskaupassa myyjäsetä antoi mulle läjän banaaneja kaupan päälisiksi. Kai se mun kreikaksi räpeltäminen oli niin huvittavaa seurattavaa sitten. Jos kertoo olevansa Suomesta, joku innokas aina huutaa joko "Lordi" tai "Kimi Räikkönen". Mahtavaa, että olennaisimmat asiat maastamme ovat välittyneet myös eteläeurooppaan...


Uusi koti alkaa vaikuttaa jo kotoisammalta. Kuurasimme semiällöttävän keittiön uuteen uskoon (ei sillä, ettei täällä nytkin olisi järkyttävä sotku, mutta se onkin itseaiheutettua) ja olemme sopeutuneet muihinkin haasteisiin, kuten pyykkikoneeseen. Se on oikeasti aikamoinen hasardi, sillä olen saanut joka kerta sähköiskuja märistä pyykeistä, kun olen avannut luukun. Siksi nykyään "naaraamme" pyykit pois koneesta pitkällä kepillä. Kätevää kuin mikäkin. Eilen iski ensimmäistä kertaa koko reissun aikana koti-ikävä, mutta sekin helpottui kummasti soitolla kotiin. Heippa vaan äiti!


Tänään minä ja kaksi muuta suomalaista menimme tervehtimään Korinthoksen kaupunginjohtajaa. Taustalla oli merkillinen tapahtumasarja. Unkarilaiset ystävämme ovat vailla vakituista asuntoa Korinthoksessa, ja jotta kaupunki antaisi heidän käyttöönsä täksi kevääksi kämpän, piti käydä vähän edustamassa. Kaupunginjohtaja ei kuitenkaan halunnut tavata unkarilaisia, vaan meidät suomalaistytöt, koska hänen mielestään "Suomi on niin paljon eksoottisempi". Niinpä me menimme hymyilemään nätisti kaupungintalolle, ja meistä otettiin sarja teennäisiä ryhmäkuvia. TV-kameratkin olivat paikalla, mutta ne onneksi kuvasivat vain kaupunginjohtajaa. Meillä ei ole erityistä tarvetta päästä uutisiin kahta kertaa yhden viikon aikana.

Suomalaisena Kreikassa oleminen on vähintäänkin jännittävää.

Patran aktivistit

Sunnuntaipäivä muodostui varsin jännittäväksi. Patran, Kreikan kolmanneksi suurimman kaupungin läheisyydessä, järjestettiin suuri mielenosoitus ja liikenteen katkaiseminen meren saastumisen vastustamiseksi. Meidät temmattiin kyseiseen tapahtumaan mukaan aivan puun takaa, mutta mehän toki olimme valmiita lähtemään.

Ensin istuimme vajaat kolme tuntia autossa, ajaen pitkän autoletkan mukana pitkin Korintin lahtea. Meri vilkkui turkoosina ikkunasta, ja autot tööttäilivät ja ihmiset heiluttivat lippuja aina uuden kaupungin kohdalla. Kuuman automatkan päätteeksi saavuimme määränpäähän, Rion sillalle, joka meidän oli tarkoitus vallata ja pysäyttää liikenne mielenilmauksen osoituksena.

Paikalla oli tajuttomasti väkeä, kuulemma noin 5 000 mielenosoittajaa. Mustia lippuja oli joka puolella, ja ihmiset kävelivät laumoissa sillalle. Ja kyseessä siis ei ollut mikään pikkuruinen silta, vaan pari kilometriä pitkä suuri väylä. Osa mielenosoittajista tuli meidän tavoin sillan eteläpäästä, ja osa toiselta puolelta. Keskellä siltaa väkijoukko kohtasi. Poliisit katkaisivat liikenteen, ja autot seisoivat toimettomina sillalla.

Oli kyllä kieltämättä todella erikoinen kokemus olla mukana tällaisessa tapahtumassa. Ei ihan joka Kreikan turisti pääse mukaan katkaisemaan liikennettä ja heiluttamaan aktivistilippua suureen väkijoukkoon. Tempaus oli kansallisesti vieläpä hyvin merkittävä, sillä Kreikassa ei juurikaan ole tehty vastaavia asioita ympäristönsuojelun nimissä. Ihmiset haluttiin saada heräämään siihen, ettei mereen saa heittää kaikkea roskaa ja jätettä. Tämä maa on nimittäin aivan järkyttävän, kuvottavan ja ällöttävän roskainen. Kreikkalaisilla ei ole mitään tajua siitä, että luontoa voisi olla sotkematta.

Koska mielenosoitus oli iso juttu, olivat kaikki mediat tietenkin paikalla. Meidän iloksemme/kauhuksemme kamerat kiinnostuivat erityisesti ulkomaalaisten aktivistien ryhmästä…siispä meitä kuvattiin ainakin yhteen paikallislehteen, sekä myöskin valtakunnallisiin uutisiin. Että näin sitä ylitettiin uutiskynnys. Mitäs huomenna leikitään?

Suuren aktivistiseikkailumme jälkeen ehdimme vähän tutustua myös Patraan. Siitä tuli heti lempikaupunkini Kreikassa. Kahden viikon päästä siellä järjestetään suuret karnevaalit, joihin me todellakin olemme menossa osallistumaan. Nyt onkin aika ryhtyä miettimään sitten karnevaaliasua…Aktivisti kenties?

Kiato kutsuu!

Terveisiä kaupungista! Monin tavoin ikimuistoisten läksiäisten jälkeen jätimme Kryonerin taaksemme, ja siirsimme elämämme lähimpään kaupunkiin Kiatoon. Suurella mielenkiinnolla odotimme, minkälaiseen asumukseen meidät työnnettäisiin. Aiemman näkemämme harjoittelijoiden asunnon perusteella odotukset eivät olleet kovinkaan korkealla. Siten olimme sitäkin iloisempia, kun näimme uuden kotimme.

Asunto sijaitsee hyvin lähellä Kiaton keskustaa. Meillä on iso olohuone, kaksi kahden hengen huonetta ja keittiö. Hienointa on ehdottomasti asuntoa ympäröivä terassi, johon on ovi jokaisesta huoneesta, sekä pieni puutarha. Lauantaina muuton jälkeen vain lojuimme terassilla, ja aivan hyvin olisi tarjennut pelkissä bikineissäkin. Voi olla, että parit kolmet hetket siellä tullaan viettämään kevään aikana…

Onhan keittiö toki hieman epämääräinen pikkuruisine keitinlevyineen, ja kahvinkeitinkin kasvoi valkoista mönjää. Kylppärin suihkusta ei tule aina kuumaa vettä, ja yöllä oli vähän kylmä nukkua. Me kuitenkin saimme sen laadukkaamman kämpän, jos vertaa esimerkiksi unkarilaisiin ystäviimme, joiden majapaikassa Korinthoksessa ei ole juuri muuta kuin sängyt ja vessanpöntöstäkin puuttuu rengas.

Tällä hetkellä kaikki suomalaiset asuvat täällä samassa asunnossa Aristoteleenkadulla, mutta ratkaisun pitäisi olla väliaikainen. Työt alkavat tiistaina, joten minulla on hetki aikaa vielä yrittää tutustua ympäristöön ja opetella reittejä kodin ja muiden kohteiden välillä. Nimittäin ihmiselle, jolla muutenkin on kohtuuttoman heikko suuntavaisto, Kiato on aika haastava kokemus. Pieniä teitä risteilee siellä täällä, ja jokainen katu on pakattu täyteen samannäköisiä kerrostaloja. Onneksi meri on hyvä kiintopiste. Voi pojat, kyllä on kiva asua kaupungissa viimein! Eikä säiden lämpeneminenkään ole ollenkaan latistanut mielialaani…

Näkemiin vuoristokylä!

Eilen saimme tosiaan viimein tietoa työpaikoistamme, ja ainakin minä olen nyt aika innoissani uusista projekteista. Työpaikkani sijaitsee Velossa (oikeinkirjoitus tarkistettakoon myöhemmin!), lähellä Kiatoa. Kyseessä on kulttuurikeskus lapsille ja nuorille pienessä kylässä. Vielä en tarkkaan tiedä työnkuvaani, mutta varmastikin erilaisia teatteri- ja tarinaprojekteja ryhdyn tekemään. Mutta siitä myöhemmin.

Nyt on perjantai, ja huomenna muutamme Kiatossa (asukkaita jotakin 20 000 kpl, ehkä, kenties?) sijaitsevaan asuntoomme. Kämppiksinä minulla tulevat olemaan kaksi muuta suomalaista, Satu ja Jenni, sekä mahdollisesti saksalainen Anna, joka myös tällä hetkellä asuu Kryonerissa. Suomijoukkueen jäsenet Tea ja Linda muuttavat Loutrakiin tai Korinthokseen. Kas näin.

Tänään on luvassa luonnollisesti läksiäistunnelmointia BB Kryonerin malliin. Tämä viikko on sujunut mallikkaasti, erilaisten ruokaelämysten siivittämänä. Valmistimme menestyksekkäästi suomalaista makaronilaatikkoa muulle ryhmälle. Tulos oli kuitenkin vähemmän perinteinen, koska raaka-aineet olivat hieman erilaisia. Tänä aamuna tarjoilin talomme asukkaille Suomesta tuomaani ruisleipää, joka oli ollut odottamassa pakastimessa oikeaa hetkeä. Leipä katosi nopeaan tahtiin, peruselintarvikkeellamme Nutellalla höystettynä. (Kuulostaa villiltä, suosittelen.)


Pari iltaa sitten kävimme kolmen kilometrin päässä sijaitsevassa tavernassa illallisella. Kävelimme täysikuun loisteessa pimeätä mutkaista tietä naapurikylään, ja nälkäisinä odotimme ruokaelämystä. Elämys se olikin, sillä englantia taitamaton Luciano Pavarottin näköinen tavernan omistaja heilutteli erinäköisiä raakoja lihanpalasia neniemme edessä havainnollistaakseen ruokavaihtoehtoja. Toki tavernasta löytyi englannin kielinen menu, mutta ikävä kyllä hän ei ymmärtänyt siitä itse sanaakaan. Loogista? Pihvi, perunat, tzaziki sekä viini olivat kyllä oikein maittavia.


Säät ovat täällä kovastikin paranemaan päin, lumesta ei ole enää tietoakaan. Istuin pari päivää sitten terassilla hihattomassa paidassa ja olin todella kuumissani. Kyllä vuoristokylän talvi kuitenkin oli aika mieleenpainuva kokemus, josta onkin hyvä jatkaa muuttamalla alas meren rantaan syömään appelsiineja suoraan puista.

Kiitos Kryoneri! Kivaa, kylmää, tylsää, naurettavan hauskaa, ysärimusapainotteista, nälkäistä ja ylensyönyttä, sekä huikaisevan kaunista, kieliopillista ja dorkaa on ollut. Vähän haikeilla mielin täältä lähdetään, koska ryhmämme nyt hajoaa. Rinkka on taas kerran pakattu, mutta ensin juhlitaan :)

Epätietoisuuden vallassa

Huomenna on kulunut 3 viikkoa siitä, kun lähdimme Suomesta. Aika on kulunut tosi nopeasti, ja toisaalta aika hitaasti täällä vuoristokylässä. Huomenna on tiedossa viimeiset puristukset kreikan kielikurssia. Mutta ensi maanantaina viimein alkavat työt.

Kyllä, vaikka vielä ei ole tietoa siitä, kuka tekee mitä ja missä. Juuri äsken saimme tietää alustavaa jakoa siitä, mihin työpaikkaan kukakin suomalaisista laitetaan. Näyttää siltä, että minä olen se itsenäinen seikkailija, joka menee ainoana suomalaisena toiseen kahdesta Kiatossa sijaitsevasta nuorisokeskuksesta. Pohdimme kreikkalaisten logiikkaa: koska minä olen iältäni meistä viidestä keskimmäinen, minä en "tarvitse" parikseni vanhempaa kaveria. No, sopiihan se.

Reilun tunnin päästä lähdemme työhaastatteluihin nuorisokeskuksiin. Saa nähdä, mitä meidän päidemme menoksi on kehitelty. Asumisjärjestelyistä ei myöskään ole vielä tietoa, kuka tulee asumaan missäkin. Hieman toisinaan tuntuu siltä, että me olemme pieniä pelinappuloita jossakin pelissä. Kreikkalainen tapa organisoida asioita, ja puhua "huomisesta", kun todellisuus on jossakin useamman päivän päässä, on aikamoinen pala purtavaksi suomalaiseen jämptiyteen tottuneelle tyttölapselle. Mutta ehkä elämään tulee tiettyä rentoutta tässä sivussa, täällä on ainakin ihan turha nipottaa mistään.

Kolme mennyttä viikkoa ollaan oltu turvallisen ja iloisen tylsistyneinä Kryonerissa. Pian tämä lomailu loppuu, ja pääsemme kokeilemaan oikeasti siipiämme vieraassa maassa, vieraalla kielellä. Nyt jännittää, jännittää, jännittää :)

Seikkailemassa Ateenassa ja lumisilla vuorilla

Elämä Kryonerilla on jatkunut arkisen hohdokkaana. Ystävänpäivää piristimme aarteenmetsästysleikillä, ja yhtenä päivänä saimme tuntea pientä maanjäristystä. Vuorilla tärinät jäivät kylläkin varsin pieniksi kattolamppujen heilahteluiksi, mutta alhaalla richtereitä oli kai ollut jotakin kuuden ja seitsemän välillä...hui!

Koko joukkueemme odotti lauantaita innolla: pääsimme viimein käymään Ateenassa! Sää ei lupaillut kovin hyvää, vaikka pari päivää oltiinkin taas ehditty nauttia auringosta ja lämmöstä. Lauantai valkeni harmaana ja sateisena. Silti lähdimme matkaan kuin parhaatkin/pahimmatkin turistit.

Matka Ateenaan kesti automatkan ja junien jälkeen vajaat kolme tuntia. Ikkunan ohi vilahtelivat vuoret ja meriset maisemat, joka puolella oli enemmän ja vähemmän rähjäisiä rakennuksia. Kreikassa kaikki on niin vastakohtaista: loistohuvilat ja purkukunnossa olevat tönöt nakottavat sulassa sovussa rinnakkain.

Astuimme ulos junasta aivan järkyttävän kylmään Ateenaan. Tuuli kävi luihin ja ytimiin, pipo ja hanskat todella olivat kovaa valuuttaa. Vuoristokylässä vain kulkukoirat seuranaan oleilun jälkeen pääkaupungin kuhina oli todellakin aika virkistävää vaihtelua.

Kiertelimme aluksi ostoskaduilla, ja sisäinen materialisti sisälläni nosti innokkaasti päätään...kenkiä, vaatteita, koruja, mitä vaan! Kaikkia maailman tuotemerkkejä ja liikkeitä, joita Suomesta on turha etsiä. Oma linjani pysyi kuitenkin tiukkana, tällä erää mukaan tarttui vain yksi huivi. Saa nähdä, miten ensi kerralla. Aikamoinen shoppailijan paratiisi Ateena kuitenkin on.
Ateenaan mennessä on luonnollisesti käytävä katsomassa Akropolis-kukkulaa. Sää ei tietenkään ollut mitä parhain korkealla kiipeilyyn ja valokuvaukseen, mutta olihan se silti aivan tajuttoman siistiä: Kiipesimme keskellä kaupunkia sijaitsevalle kukkulalle, josta näki (tai ainakin olisi voinut nähdä) vaikka kuinka kauas. Tuuli pisti aika hyvin lisähaastetta kallioilla kiipeilyyn, mutta hyvin selvittiin. Ja ainakaan muita turisteja ei ollut liiaksi asti liikenteessä (mitä nyt jokunen amerikkalainen ja se vakiomäärä japanilaisia kameroineen).


Akropoliksen raunioiden katsominen on aika hintavaa (12€), mutta onneksi vanhentunut opiskelijakorttini auttoi minut pälkähästä. Tämän moraalittoman huijauksen turvin menin ihmettelemään ilmaiseksi historiallisia raunioita lähietäisyydeltä. Olihan se tosi hienoa, mutta kuten aina jotakin kuuluisaa paikkaa katsoessa, nytkin koin pienen pettymyksen. Joka puolella oli rakennustelineitä, ja Akropoliksen kokoakin oli hankala hahmottaa paikan päältä. Mutta maisemat olivat kyllä näkemisen arvoiset. Aion tehdä kyllä paremmalla säällä paluun vielä!

Iltaa kohden sää alkoi huonontua, ja tiskirätin kokoisia lumihiutaleita sateli naamalle Ateenassa. Ylihintaiset ruokailut ja herkkuhetket, sekä turistikohteet ja shoppailut takana lähdimme kotimatkalle. Pohdimme lumen määrää vuorilla, jos sitä kerran tuli alhaallakin.

Ja luntahan oli. Palasimme illalla takaisin Kryoneriin pienellä avolavapakulla, koska se oli ainoa nelivetoinen kulkupeli. Maisema muuttui sitä suomalaisemmaksi, mitä korkeammalle edettiin. Tai oikeastaan lunta oli enemmän, mitä tänä talvena olen nähnyt edes kotona! Ohitimme useita autoja, jotka joko tekivät uukkarin tiellä ja palasivat suosiolla takaisin alas, tai olivat parkissa hätävilkut päällä tien varressa. Näin paljon lunta on kuulemma todella harvoin edes täällä vuorilla...mitä tuuria tämäkin nyt sitten taas on, häh?

Täällä sitä nyt sitten taas ollaan, lumen saartamana BB Kryonerissa. Luonnollisestikaan en ole pakannut mukaani sellaisia kenkiä, joilla voisi olla hetkeäkään ulkona kastumatta, ja muutenkin varustustaso on aavistuksen verran liian heiveröinen näihin oloihin. Talon lämpötila oli vielä tunti sitten todella alhainen, koska me älykkäät suomalaiset yritimme turhaan sytyttää takkaa tulta kosteista puista. Hetken kuluttua saksalaiset toivat jostain salapaikasta rutikuivia halkoja, ja nyt alakerrassa rätisee kotoisa tuli. No, eihän me ollakaan asuttu täällä kuin vasta kaksi viikkoa, ja taisteltu märkien puiden kanssa aika monta kertaa. Tyhmä pää, kylmä olo.


Saa nähdä, millaisen kelin saamme tulevalla viikolla. Sillä jos lunta tulee lisää, olemme täällä ihan aidosti loukossa. Mutta muovipussien jalkoihin sitomisessa on omaa komiikkaansa, ja niin kauan kuin ruokaa riittää, kaikki on hyvin. Nyt voimme fiilistellä Ateenan valokuvilla seuraavat päivät, ja kuvitella, että olemme yhä siellä.

Kryoneri-ryhmämme kaksi jäsentä uhmasivat tänään luonnonvoimia, ja lähtivät korismatsiin Ateenaan. Toivottavasti matka taittuu turvallisesti, ja poikaparat eivät joudu nukkumaan taivasalla. Saavat luvan tuoda tuliaisia meille vuorten asukkaille.

BigBrother Kryoneri

Kuulimme tänään, että saatamme mahdollisesti viettää vielä kolmannen viikon täällä vuoristokylässä Kryonerissa. Tunnelmat ovat aika epämääräiset juuri nyt. Nyt on kuitenkin vasta toinen viikko menossa.

Idylli vuorilla on ihan hienoa, mutta toisaalta...täällä ei kyllä oikeastaan ole juurikaan mitään tekemistä. Olemme lähes täysin eristyksissä ja kuvittelemme asuvamme Big Brother-talossa. Kamerat seuraavat jatkuvasti jännittävää elämäämme täällä.

Päivittäin suurta draamaa ja huikaisevan raflaavia tilanteita syntyy erilaisita päivä- ja viikkotehtävistä: kreikan kielen ääntämisharjoituksista, ruoanlaitosta, roskien viemisestä ja uuden viinipullon avaamisesta. Pelaamme korttia tai kotitekoista Kimbleä. Uusimpana mukaan kuvioihin tuli myös Carcassonne. Yksi BB-yleisöä kuohuttanut kutkuttava jännitysnäytelmä päättyi eilen, kun useita päiviä hukassa ollut kännykkäni löytyi viimein...jääkaapin alta. Näin jännittävää on elämämme Kryonerissa.

Päivät ovat loppujen lopuksi aika identtisiä, varsinkin nyt kun sää on jo lähes viikon ollut todella ankea. Aamulla heräsimme siihen, että maa on valkoinen. Lumi on kuitenkin paksua märkää vaaleankuultavaa loskaa, jonka sekaan ei tee mieli mennä peuhaamaan. Kreikan opettajamme, joka aamuisin ajaa autollaan Kiatosta tänne vuorille, oli aivan hukassa autonsa kanssa. Talvirenkaat on luonnollisesti täällä tuntematon käsite.

Tänään työharjoittelupaikoista vastaava henkilö tuli haastattelemaan meitä. Tietojen perusteella meidät tullaan sijoittamaan eri kaupunkeihin. Työ tulee olemaan jotakin lasten ja nuorten parissa, epäselvyyttä on tällä hetkellä enemmän kuin selviä asioita.

Plakkarissa on kolme kaupunkia: Kiato, Korinthos ja Loutraki. Mieluusti haluaisin jompaan kumpaan jälkimmäisistä. Loutraki on puhdas turistikohde 2 kilometrin mittaisina hiekkarantoineen. Korinthoksessa pyörähdimme pikaisesti saapumispäivänä, se vaikutti aikas mukavalta kaupungilta. Kiato taas on jo nähty, vaikka olenkin vasta kahdesti siellä pyörinyt.

Tämän päivän horoskooppini lupaa mulle seuraavaa:

Jenni, It's gonna be a "fun" and "interesting" day today. You are going to be hit with so many wild ideas and suggestions that your head will be spinning at times. Enjoy the show! You can have a great deal of fun today if you remember your sense of humour.

Joo...miksi tossa oli noita lainausmerkkejä? :P Mutta huumori se täällä kyllä puhkeaa joka päivä entistä kauniimpaan kukintaan, se on totta se. Ollaan vielä jonkin aikaa vuorten yksinäisiä, niin sitten ulkomaailmakin taas maistuu. Mökkihöperöily on nastaa.

Taidan lähteä seuraavaksi juomaan kupin kahvia. Sitten voisin uskaltautua vaikka peräti ulos. BB Kryonerissa onneksi liikkumista rajoittavat vuoret, eivät talomme seinät.

Historiaa ja kylmiä kelejä

Yksi syy, minkä takia olin aivan täpinöissäni Kreikkaan lähdöstä, oli se, että täällä on varmasti lämpimämpää ja kesäisempää jo...No, ainakaan lähipäivät eivät varsinaisesti ole vastanneet sitä mielikuvaa. Harmaa sää, vihmova sade ja tuuli, joka heiluttaa kivitaloa perustuksiltaan, ovat ehkä vähän ankeita. Eilen katselin ihmeissäni lunta, jota oli ohuena kerroksena ylempänä vuorilla. Kai se sitten on vielä talvi.

Useampi päivä ollaan oltu nyt vain täällä Kryonerissa, ja päivien ohjelma on ollut aina aika samanlainen: herätys aamukahdeksalta, neljä tuntia enemmän ja vähemmän aktiivista kreikan opiskelua, kokkailua, vähän ulkoilua ja maisemien ihmettelyä, lähikaupassa itsensä nolaamista kielitaidon puutteen takia, ja illat hengailua ja herkuttelua ruoan ja juoman merkeissä.

Pari päivää sitten saksalaiset tytöt tulivat myös asumaan hostelliin. Pienenä yllätyksenä tuli se, että he eivät puhu juuri sanaakaan englantia. Eli jo valmiiksi jokseenkin haastavaan kieliympäristöön saatiin lisää monimutkaisuutta. No, nyt täytyy taas vaan yrittää vääntää aivoja uudelle kielitaajuudelle. Tällä hetkellä päivittäin kuulen suomea, englantia, unkaria, kreikkaa, vähän ehkä ruotsia ja tanskaa, ja nyt vielä saksaa. Jaksakaa pysyä messissä aivot!

Sen verran olemme olleet ulkomaailmassa, että eilen kävimme Kiaton lähellä katsomassa muinaista amfiteatteria ja historiallista museota. On ne kreikkalaiset olleet aika fiksuja insinöörejä aikoinaan. Aika makeeta oli kiivetä amfiteatterin huipulle ja silti kuulla kohtuullisen hyvin, mitä alhaalla olija puhui. Oli helppo kuvitella aikamatka taaksepäin. Paitsi on se nykyään parempi kun naisetkin saa esiintyä teatterin lavalla, miesten ei tarvitse kimittää hassulla äänellä ja pukeutua mekkoon...

Näin eilen myös korkeimmat aallot tähän astisessa elämässäni. Kiaton satamassa kävi hullu merenkäynti, ja vesi oli aivan turkoosia. Huippua. Kevyempi tyttö olisi varmana lentänyt tuulen mukana aaltoihin. Onneksi mulle maistuu paikallinen ruoka.

Ahdistavat aakkoset ja muuta mukavaa

Toissailtana unkarilaiset kämppiksemme liittyivät seuraamme, ja eilen alkoivat odotetut ja pelätyt kreikan kielen tunnit. VOI AIVONYRJÄHDYS SENTÄÄN!

Olo on kuin milläkin idiootilla, joka opettelee lukemaan ja pitämään kynää hikisessä pikku kädessä ensimmäistä kertaa elämässään. Aakkosten opettelu ja oikea ääntäminen on aivan järkyttävän isotöistä puuhaa. Saamme kotitehtäviä, joiden vääntämiseen kuluu ainakin tunti, jos vähänkin haluaa panostaa kielen oppimiseen. Jokaisen sanan ääntämismuoto pitää kirjoittaa ylös, ja sitten tietysti erikseen miettiä sanan merkitys. Mitenköhän opettajamme jaksaa kuunnella meidän surkeita ääntämisyrityksiämme?

Eilen ensimmäisten neljätuntisen rupeaman jälkeen olo oli aivan voipunut. Illalla helpotti mieltä ja kehoa lähteä näyttämään unkarilaisille lähiympäristöä Kryonerissa. Pääkoppa tyhjeni mukavasti, kun katselimme alhallaa avautuvia Kiaton ja Korinthoksen valoja.

Eilen kävimme ruokaostoksilla Kiatossa. Ruokaa piti ostaa koko viikoksi, koska seuraavan kerran pääsemme ulkomaailmaan ensi lauantaina. Nyt talossa asuu jo kahdeksan asukasta, ja saksalaisiakin odotetaan lähipäivinä saapuviksi. Oli kohtalaisen haastavaa miettiä ruokakaupassa ruokamääriä ja -lajeja. Täällä muuten on jostain syystä liha aika kallista, saa nähdä kuinka kasvispainotteiseksi omakin ruokavalio muuttuu... Se kyllä on varma, että Suomessa fetajuusto ei maistu enää miltään, täältä saa sitä ainoaa oikeaa. Namnamnam!!!

Niin ja kunto kohenee varmasti, kun kuljemme ees taas pitkin vuoristokylän teitä, ylämäki on täällä enemmän sääntö kuin poikkeus. Kaikki on niin kovin tervehenkistä: ruokavalio, kuntoilu, raikas vuoristoilma ja vielä uuden kielen oppiminenkin. Niin...ja eikös sen viininkin sanota olevan tosi terveellistä, ainakin sopivina annoksina? Se on täällä ihan liiankin halpaa se :P

Maastopyöräilyä ja kielivaikeuksia

Tänään päästiin kokeilemaan jotakin aivan huikaisevan hienoa: Ruotsalainen harjoittelija Jonas lähti opastamaan meitä maastopyörien kera vuorille. Ne maisemat! Ylöspäin mennessä kulkeminen oli järkyttävää tarpomista ja polkemista reidet maitohapoilla, ja vaikka päivä oli pilvisen kolea, kuuma tuli hetkessä. Tie kiemurteli serpentiininä ylöspäin, ja joka puolella oli oliiviviljelmiä talvisina ruotoina. Mitä ylemmäs mentiin, sitä oranssimmaksi maaperä muuttui. Ilman ohenemisenkin saattoi tuntea.

Vuoria, peltoja, mäkiä avautui toisensa jälkeen. Puuskutus ja hikoilu palkittiin todellakin. Ja sitten se alaspäin tuleminen. Henkilökohtaisesti olen aikamoinen arkajalka hissuttelija, joten en todellakaan päästellyt pyörälläni vauhtia huippuunsa, muut kyllä viilettivät mäkiä alaspäin hullua vauhtia. Aivan yhtäkkiä olimme taas alhaalla, murto-osassa ylösmenoajasta. Tahtoo uudestaan!

Maastopyöräilyn ohessa olemme ehtineet jo jonkin verran kierrellä pikkukylässämme Kryonerissa. Lähileipomosta saa parhaat aamiaisherkut, ja paikalliset katselevat ihmeissään mutta ystävällisesti outoa kieltä puhuvaa joukkoamme. Se, että kreikan taidot rajoittuvat tällä hetkellä lähinnä hyvän huomenen toivotukseen ja kiitokseen, aiheuttaa kovasti komiikkaa ja turhautumista arkisia asioita toimittaessa. Eivät paikalliset juurikaan puhu englantia, joten se on aika tavalla meidän käsissämme nyt opetella kieltä.

Onkin ihan tarkoituksellista, että meidät on sijoitettu tällaiseen pieneen vuoristokylään, josta omin avuin ei pääse lähtemään mihinkään. Seuraavat kaksi viikkoa on tavallaan ihan pakko alkaa heti käyttää niitä vähiäkin uusia kielellisiä kykyjä, jos haluaa selvitä leivän tai maidon ostamisesta. No, tiedän minä jo jotain muitakin sanoja. Esimerkiksi "kala" tarkoittaa "hyvä". "Siga" on "hitaasti".

Tänään olemme odotelleet innolla uusien kämppistemme saapumista. Unkarilaiset ja huomenissa saksalaisetkin harjoittelijat liittyvät seuraamme, ja meininki on entistä kansainvälisempää. Kivaa!

Nyt kyllä. Pitäisi venytellä lihaksia, tai huomenna ei ole mitään mahdollisuuksia päästä ylös sängystä. Aamulla kuitenkin alkavat heti kieliopinnot, eli eiköhän se sanavarasto tästä laajene. Tai muuten en enää kehtaa mennä sinne leipomoon näyttämään naamaani...

Täällä ollaan: Tunnelmointia vuoristokylästä

Täällä sitä nyt ollaan, vaikka ihan täysin ei ole oma pieni pääni sitä vieläkään ymmärtänyt. Matka taittui melko sujuvasti, ja saavuimme perjantai-iltana junalla ensin Korinthos-nimiseen kaupunkiin, joss pyörimisen jälkeen nykyiseen kotiimme. Sijaintina Kryoneri, noin 1 000 asukkaan pieni vuoristokylä 800 metriä merenpinnan yläpuolella. Asumuksena majatalo, joka tuo erehdyttävästi mieleen Unelmien poikamies – sarjan loistolukaalit… Maisemat ympärillä ovat aivan käsittämättömiä: vuoria, oliivipensasviljelmiä, vanhoja rapistuneen näköisiä kivitaloja, ja meri jossain tuolla alhaalla.

Tie, jota pitkin tänne ajettiin Panos-nimisen kreikkalaisen miehen (hän vastaa meidän työharjoittelustamme) kanssa, on pelkkää sykkärää mutkaa. Panos ajeli kohtuullisen rennoin ottein kurveja suoriksi, ja siinä vaiheessa oli parempi vaan suosiolla pistää silmät kiinni ja toivoa parasta. Ylöspäin tullessa ei tajua, kuinka korkealla oikeasti ollaan, mutta kun ajoimme alas Kiato-nimiseen kaupunkiin, korvat menivät aivan lukkoon. Että korkean paikan harjoitusleirillä asutaan.

Ensimmäiset 2 viikkoa tulemme asumaan siis täällä loistokkaissa oloissa kielikurssilla. Seuraamme liittyy lähipäivinä vastaavanlaisia harjoittelijoita ainakin Unkarista ja Saksasta. Kieliopintojen lisäksi ohjelmassa on mm. opastusta kreikkalaiseen keittiöön, vierailuja eri kohteisiin, ja maastopyöräilyä vuorilla…varsinkin tuota viimeistä odotan jo aivan innolla!

Kun kahden viikon lomailu vuoristokylässä on ohi, meidät sijoitetaan työpaikkoihimme. Siitä eteenpäin asumisen taso tulee laskemaan huomattavasti. Eilen saimme esimakua tulevasta, kun vierailimme yhdessä opiskelijakämpässä Kiatossa. Muutama meistä tulee luultavasti asumaan jatkossa kyseisessä asunnossa. Kylpyhuone oli aika…no, haasteellinen. Mutta vielä ei mietitä tulevia, nyt otetaan ilo irti tästä alkuvaiheen naurettavan mahtavasta meiningistä.

Säästä sen verran, että kuin perjantaina kone laskeutui Ateenaan, oli todella aurinkoista ja lämmintä. Ainakin minut tunnisti välittömästi muualta tulleeksi, koska ylimääräiset vaatekerrokset lensivät heti pois, ja seikkailin t-paidassa ympäriinsä. Samaan aikaan jokainen kreikkalainen kiristi villakangastakkinsa kaulusta ja sitoi villahuivinsa tiukemmalle…

Eilen kuitenkin oli minunkin mittapuuni mukaan viileää, ulkona saa vielä todellakin pitää lämmintä päällä. Paikallisten mukaan juuri nyt on se ankein aika vuodesta Kreikassa. No, jos minulta kysytään, niin ei silti ole pahemmin valittamista. Se, että appelsiinipuut ovat pullollaan hedelmiä, joita voi ohi kulkiessaan napata mukaansa on kuitenkin aika hillittömän hienoa. Ja se, että maisemat vaan ovat jotakin ihan käsittämätöntä…en minä ainakaan koe, että täällä olisi juuri nyt aivan hirveän ankeaa :D

IIIK!

Koska olen kohtuullisen varma siitä, että huomisilta menee mm. päättömässä juoksentelussa ympäri taloa sekä juuri pakatun rinkan purkamisessa ja uudelleen pakkaamisessa, kirjoitan lähtötunnelmat ylös jo tänään.

Niin että tosiaan sitten että VOI KAMALA SENTÄÄN, NYT JÄNNITTÄÄ KAVERIT HEI AIKA PALJON!

Pyykit on pesty, rinkka on testipakattu, kirja on hankittu, musiikkia poltettu levylle ja ruisleipää ostettu matkalle mukaan. Vakuutukset, rokotukset ja tärkeät asiakirjat on kunnossa. Linja-auton lähtökellonaika (4:00) on katsottu valmiiksi netistä, moneen kertaan.

Perjantain matkustaminen onkin kunnon palapeli. Ensin linja-auto Hattula - Helsinki. Sitten lentokone Helsinki - Wien. Toinen lentokone Wien - Ateena. Ensimmäinen juna Ateena
- Neratziotissa. Toinen juna Neratziotissa - Kiato. Sieltä, toivon mukaan, meitä tulee joku hakemaan majapaikkaamme. Pelkästään jo oudot paikannimet nostavat jännityksen huippuunsa...

Ongelma ehkä on lähinnä se, että en oikeastaan ole vielä sisäistänyt lähtöä. Miten niin muka kahden vuorokauden päästä olen toisella puolella Eurooppaa? No, olenpahan vaan.

Tänään aion vielä fiilistellä saunomisen merkeissä. Kotimaassa on kivaa, mutta kyllä vain tämä tyttö aikoo viihtyä oikein mainiosti seuraavat 14 viikkoa Kreikassa, kiitos vain kysymästä!

Siispä seuraavan kerran kun kuulette minusta, olenkin jo aivan toisaalla :D

Seikkailuun!

Lisää hyvästejä ja jänskäilyä

Mennyt viikonloppu oli viimeinen laatuaan ennen Kreikkaan lähtöä. Vietin kaksi päivää hyvien ystävien seurassa, ja hauskempaa ei juuri millään olisi voinut olla. Talveakin olen päässyt tunnelmoimaan, ja käytännön järjestelyt alkavat myös olla kasassa. Nyt kun kaikki muu alkaa olla kuosissa, on aika keskittyä siihen olennaiseen. Jännittämiseen ja epäröintiin.

Siis mitä mä oon oikein jonnekin ihan vieraaseen paikkaan ulkomaille kauas pois lähdössä??!! Miksi ihmeessä? Enhän mä osaa kieltä, ymmärrä aakkosia, siellä voi tapahtua vaikka mitä, mun tulee ikävä Suomeen, mitä jos mä en olekaan reipas matkailija?

Teimme ystäväni kanssa netin avulla taustatutkimusta matkaani varten. Kuuntelimme mm. kreikkalaisten aakkosten ääntämisohjeita. Pelkkien aakkosten haltuunottaminen vaikuttaa ylivoimaiselta, koska vastaavuus tuttuihin aakkosiin on aika vaihtelevaa. Esimerkiksi kreikkalaisten aakkosten P:ltä näyttävä kirjain vastaakin meidän R-kirjaintamme. E-kirjainta vastaa kreikkalaisissa aakkosissa H:n näköinen merkki, mikäli se on iso kirjain. Pienenä kirjaimena se näyttää lähinnä n-kirjaimelta. Johdonmukaista ja helppoa?

Lisäksi katselimme karttakuvia Kreikasta. Ainakaan Ateenaa ja sanaa ruutukaava ei voida liittää toisiinsa parhaalla tahdollakaan. Voin vain kuvitella minkälainen kuhina kaduilla käy, ja millaista on kreikkalainen liikennekulttuuri. Huh.

Ystävät varoittelivat kulkemasta iltaisin yksin kaduilla, ja vannottivat vahtimaan ravintolassa omaa juomalasia haukan katseella. Muualla ei ole samanlaista turvallista lintukotoa kuin ehkä täällä kotimaassa.

On ihan tervettä olla huolissaan asioista. Matkalla sattuu ja tapahtuu, tulen varmasti kohtaamaan ties minkälaisia odottamattomia tilanteita. Toisaalta mottoni on jo kauan ollut se, että asioilla on tapana järjestyä. Positiivinen asenne, sekä terve maalaisjärki ovatkin ehkä se peruspaketti, jonka turvin matkaan voi lähteä hyvillä mielin. Siitä nyt ei pääse mihinkään, että aakkoset ovat täyttää mystiikkaa tällä erää. Sekin kuitenkin on asia, joka kenties järjestyy?