Muistatteko, kun joskus aikoja sitten kerroin pienista haasteista pyykinpesun kanssa ihanassa asunnossamme? Ja siita, kuinka tietokone hajosi, kun appelsiinimehut kaatuivat paalle? No, ei kahta ilman kolmatta, eika oikeastaan sita neljattakaan. Nyt nimittain iloiseen kodintekniikan rikkoutuneeseen joukkueeseen liittyvat myos kahvinkeitin, ja jaakaappi. Ja se pyykkikone, joka aiemmin toimi jotenkuten, sanoi tana aamuna sopimuksen kokonaan irti. Lisaksi olemme havainneet, etta kylpyhuoneemme seina kasvaa hometta.
Joskus on sellaisia hetkia, etta haluaisi vain olla takaisin Suomessa nauttimassa hiukan korkeampitasoisesta arjesta. Tanaan on ehka niita paivia. Lisaksi on vahan suru puserossa, kun kamppikseni ja myos hyvaksi ystavakseni muodostunut Anna lahtee parin paivan paasta takaisin kotiinsa Saksaan.
Mutta on taalla silti ihan hirmuisen kivaa, nuo nyt vaan ovat muotoseikkoja, jotka vahan hairitsevat arkea ja kasvattavat luonnetta. Sita paitsi join juuri ennen toihin lahtoa oikein hyvaa kasin suodatettua kahvia, ja pyykkikonekin loytyy kohtuullisen matkan paasta italialaisen Claudian luota. Jaakaapin kohtalosta tosin en tieda...talla hetkella ruokavalioomme ei juurikaan kuulu mitaan maitotuotteita.
Arki on taynna mystisia asioita, kuten pennut saaneen Tula-koiran ruokkimista. Koira paatti tehda pennut meidan talon lahipuskaan, mika on aika huono asia. Asummehan talossa, jonka ylakerrassa majailevat maailman suurimmat naapurikyylat, jotka koputtavat aina lattiiaan, jos meidan puolelta kuuluu vahankin melua. Ja koska kyseinen pariskunta on yhta kuin meidan pomomme vanhemmat, kaikki epamaaraisyys kiirii aina nopeasti eteenpain. Ja lemmikit ovat erittain vahvasti kiellettyjen asioiden listalla. Tulaa pitaa kuitenkin paivittain kayda ruokkimassa, ja tunnemme itsemme rikollisiksi, kun pimean turvin hiivimme nurkissa koiranruokapurkki kadessa. Pentuja kukaan ei ole viela nahnyt, sita hetkea odotan innolla. Claudia aikoo vieda koiran mukanaan Italiaan, kun hanen harjottelunsa paattyy, toivottavasti kaikki menee Tulan kannalta parhain pain. Tama maa on jo ihan liian taynna kulkukoiria, joita kaikki potkivat kaduilla.
Nukketeatterini esitykset ovat alkaneet mukavasti, jo kaksi on takana. Lapset ovat olleet haltioissaan rakentamistani nukeista, ja kai he ovat minun kreikan aantanymksestanikin saaneet riittavasti selvaa. Yhdessa ollaan opeteltu kierratysta ja muita ymparistoon liittyvia asioita. Etta vaikka taalla aika lailla lomalla olenkin, niin toki vahan pedagogiikkaakin on valiin saatu tungetuksi!
Ensi viikkolla alkaa 12-paivainen paasiaisloma, ja seikkailureissu pohjoiseen...sita, ja erinaisia huoltomiehia odotellessa...
torstai 17. huhtikuuta 2008
perjantai 11. huhtikuuta 2008
Outoja tarinoita
Raportointi jatkuu ilman aakkosia ja ookkosia (ja kuinka tyhmalta tuokin sanonta nayttaa ilman niita kyseisia kirjaimia!). Tietokoneen kanssa tosiaan sattui pieni c-vitamiinipitoinen valikohtaus, jonka takia Kutamaran paivittaminen tapahtunee jatkossa tyopaikalta kasin.
Viime sunnuntaina ja maanantaina teimme kolmen hengen loytoretken mystisen Delfin oraakkelin luokse. Delfi sijaitsee keskikreikassa, eli taalta Peloponnesoksen niemimaalta lahdimme ensin junalla, jalleen kerran, Patraan, josta jatkoimme kahden elamyksellisen linja-autokyydin turvin maaranpaahamme.
Taas kerran oli ilmassa epaonnisen turistiretken merkkeja, kun puolenpaivan aikaan saavuttuamme Patraan saimme kuulla, etta ainoa bussi Delfiin lahtee vasta iltakuudelta. Ei siina muuten olisi mitaan ollut, mutta sunnuntaisin mitkaan kaupat eivat juurikaan ole auki. Siina sitten potkittiin kivia ja syotiin kindereita paivan ratoksi.
Illan suussa paasimme matkaan, ja pitkan, seka erittain mutkittelevan matkan paatteeksi saavuimme korkealla vuorilla olevaan pikkukylaan, Delfiin. Emme olleet varanneet yopaikkaa etukateen, mutta ulkonanukkumisen huoli osoittautui noin minuutissa turhaksi, kun viiksekas majatalon isanta tarjosi meille huonetta kympilla per nassu. Saatiin luultavasti kylan halvin yosija, ja ihan kelvollinen vielapa.
Delfi paikkana on yhta kuin turistirysa keskella ei mitaan. Bussilla pimeiden vuoristoteiden jalkeen saavutaan pieneen kylaan, joka koostuu kahdesta paakadusta, joiden varrella on vain hotelleja toisensa peraan, seka sovelias maara kuppiloita ja tavernoja. Ei mitaan muuta. Kuinkakohan moni ihan vaan asuu siella, eika ole missaan tekemisissa turismin kanssa? Outo paikka, mutta ihan viehattava. Ja vaikka viela ei todellakaan ole sesonki, niin paikka kuhisi jo luokkaretkelaisia ja turistiryhmia sielta sun taalta.
Aamun valjetessa menimme katsomaan niita "kivikasoja", joita varten pitka reissu oli tehty. Ja aikamoislia kivikasoja ja maisemia naimmekin! Jos olin luullut, etta Napflio oli hienointa Kreikassa, nyt voin pistaa listan uusiksi! Paikassa oli hyvin sailyneita temppeleita, ja se varsinainen oraakkeli ( tosin, jo tutuksi tulleen tavan mukaan, luulin ensin toista temppelia oraakkeliksi, ja fiilistelin sen luona syntyja syvia...no, tuskin sekaan hukkaan meni). Ja kuin tilauksesta paivakin oli mita taydellisin, taivas oli kirkkaan sininen ja aurinko helotti.
Aiemminkin olen ollut fanaattisen kiinnostunut kaikista kreikkalaisista taruista ja jumalista, mutta nyt innostuin viela lisaa jos mahdollista! Olin ihan oikeasti samassa paikassa, missa kaikki muinaisten aikojen ihmiset kavivat kysymassa neuvoja papittarelta, joka joissain hamarissa maakaasupollyissa mutisi sekavia viesteja Apollon-jumalalta, ja pappi sitten tulkitsi viestit viisaiksi mutta visaisiksi vastauksiksi. Hulvatonta!
Reissu oli mainio, ja takaisin tullessa lueskelin innoissani juuri hankkimaani mytologiakirjaa. Sen mukaan aluksi Oraakkelin papittaret olivat nuoria naisia, mutta kun he saannollisin valiajoin karkasivat neuvoja kysymaan tulleiden mieshenkiloiden mukaan jattaen tyonsa, tuli uusi saanto, jonka mukaan papittarien piti olla vahintaan 50-vuotiaita :P
Paluumatkalla kavaisimme Ateenassa tuhlaamassa viimeisetkin rahamme vaatekauppoihin. Eli henkisesta tunnelmoinnista materialismiin jalleen kerran. Ja kylla, Ateenasta voi kevyesti tulla pummijunalla Kiatoon.
Tama viikko on kulunut sitten nukketeatterivalmisteluissa. Huomenna meilla on ensi-ilta, ja jannittaa kovasti, mita siita tulee. Mun pitaisi olla uskottava tarinankertoja kreikan kielella...etta terve vaan! Onneksi lapset ovat luultavasti kiinnostuneempia katselemaan minua kuin kuuntelemaan, koska Aiti Maan rooliasuni on vahintaankin kummallinen :)
Viikonlopuksi on luvattu +33 astetta lamminta. Sopivasti lammon keskelle olen hankkinut itselleni kunnon kevatflunssan, mutta eikohan se siita. Ehka minakin menen haistelemaan mystisia kaasuja jonnekin vuoren huipulle. Tai sitten teen vaan hoyryteltan keittioon.
Viime sunnuntaina ja maanantaina teimme kolmen hengen loytoretken mystisen Delfin oraakkelin luokse. Delfi sijaitsee keskikreikassa, eli taalta Peloponnesoksen niemimaalta lahdimme ensin junalla, jalleen kerran, Patraan, josta jatkoimme kahden elamyksellisen linja-autokyydin turvin maaranpaahamme.
Taas kerran oli ilmassa epaonnisen turistiretken merkkeja, kun puolenpaivan aikaan saavuttuamme Patraan saimme kuulla, etta ainoa bussi Delfiin lahtee vasta iltakuudelta. Ei siina muuten olisi mitaan ollut, mutta sunnuntaisin mitkaan kaupat eivat juurikaan ole auki. Siina sitten potkittiin kivia ja syotiin kindereita paivan ratoksi.
Illan suussa paasimme matkaan, ja pitkan, seka erittain mutkittelevan matkan paatteeksi saavuimme korkealla vuorilla olevaan pikkukylaan, Delfiin. Emme olleet varanneet yopaikkaa etukateen, mutta ulkonanukkumisen huoli osoittautui noin minuutissa turhaksi, kun viiksekas majatalon isanta tarjosi meille huonetta kympilla per nassu. Saatiin luultavasti kylan halvin yosija, ja ihan kelvollinen vielapa.
Delfi paikkana on yhta kuin turistirysa keskella ei mitaan. Bussilla pimeiden vuoristoteiden jalkeen saavutaan pieneen kylaan, joka koostuu kahdesta paakadusta, joiden varrella on vain hotelleja toisensa peraan, seka sovelias maara kuppiloita ja tavernoja. Ei mitaan muuta. Kuinkakohan moni ihan vaan asuu siella, eika ole missaan tekemisissa turismin kanssa? Outo paikka, mutta ihan viehattava. Ja vaikka viela ei todellakaan ole sesonki, niin paikka kuhisi jo luokkaretkelaisia ja turistiryhmia sielta sun taalta.
Aamun valjetessa menimme katsomaan niita "kivikasoja", joita varten pitka reissu oli tehty. Ja aikamoislia kivikasoja ja maisemia naimmekin! Jos olin luullut, etta Napflio oli hienointa Kreikassa, nyt voin pistaa listan uusiksi! Paikassa oli hyvin sailyneita temppeleita, ja se varsinainen oraakkeli ( tosin, jo tutuksi tulleen tavan mukaan, luulin ensin toista temppelia oraakkeliksi, ja fiilistelin sen luona syntyja syvia...no, tuskin sekaan hukkaan meni). Ja kuin tilauksesta paivakin oli mita taydellisin, taivas oli kirkkaan sininen ja aurinko helotti.
Aiemminkin olen ollut fanaattisen kiinnostunut kaikista kreikkalaisista taruista ja jumalista, mutta nyt innostuin viela lisaa jos mahdollista! Olin ihan oikeasti samassa paikassa, missa kaikki muinaisten aikojen ihmiset kavivat kysymassa neuvoja papittarelta, joka joissain hamarissa maakaasupollyissa mutisi sekavia viesteja Apollon-jumalalta, ja pappi sitten tulkitsi viestit viisaiksi mutta visaisiksi vastauksiksi. Hulvatonta!
Reissu oli mainio, ja takaisin tullessa lueskelin innoissani juuri hankkimaani mytologiakirjaa. Sen mukaan aluksi Oraakkelin papittaret olivat nuoria naisia, mutta kun he saannollisin valiajoin karkasivat neuvoja kysymaan tulleiden mieshenkiloiden mukaan jattaen tyonsa, tuli uusi saanto, jonka mukaan papittarien piti olla vahintaan 50-vuotiaita :P
Paluumatkalla kavaisimme Ateenassa tuhlaamassa viimeisetkin rahamme vaatekauppoihin. Eli henkisesta tunnelmoinnista materialismiin jalleen kerran. Ja kylla, Ateenasta voi kevyesti tulla pummijunalla Kiatoon.
Tama viikko on kulunut sitten nukketeatterivalmisteluissa. Huomenna meilla on ensi-ilta, ja jannittaa kovasti, mita siita tulee. Mun pitaisi olla uskottava tarinankertoja kreikan kielella...etta terve vaan! Onneksi lapset ovat luultavasti kiinnostuneempia katselemaan minua kuin kuuntelemaan, koska Aiti Maan rooliasuni on vahintaankin kummallinen :)
Viikonlopuksi on luvattu +33 astetta lamminta. Sopivasti lammon keskelle olen hankkinut itselleni kunnon kevatflunssan, mutta eikohan se siita. Ehka minakin menen haistelemaan mystisia kaasuja jonnekin vuoren huipulle. Tai sitten teen vaan hoyryteltan keittioon.
tiistai 8. huhtikuuta 2008
Tekninen hankaluus
Ilmoitusluontoinen asiakokonaisuus lukijoille: Appelsiinimehu + tietokone = ei uusia blogiteksteja samalla vauhdilla.
Yritan paivittaa uusimpia seikkailujani tyopaikan koneelta kasin. Kavimme katsomassa mykistavan mahtavaa Delfoin oraakkelia, ja ystavakoiramme on saanut pentuja. Nukketeatteriprokkis edistyy toissa, lauantaina on ensi-ilta. Muun muassa naista kerron, kun ennatan.
Kiitos ja hei!
Yritan paivittaa uusimpia seikkailujani tyopaikan koneelta kasin. Kavimme katsomassa mykistavan mahtavaa Delfoin oraakkelia, ja ystavakoiramme on saanut pentuja. Nukketeatteriprokkis edistyy toissa, lauantaina on ensi-ilta. Muun muassa naista kerron, kun ennatan.
Kiitos ja hei!
keskiviikko 2. huhtikuuta 2008
Ja minähän kiipeän sinne!
Iloinen ystäväkolmikko kotimaasta kävi vierailulla luonani, ja vietimme yhdessä hauskoja hetkiä. Ikimuistoisimmaksi kaikille asianosaisille muodostui kuitenkin varmasti aprillipäivälle sijoittunut retki Nafplioon, Kreikan kauneimpaan kaupunkiin.
Matka alkoi lupaavasti jo siitä hetkestä, kun kello yhdeksän aamubussi ajoi iloisesti pysäkkimme ohi vinhasta heiluttelusta ja viittomisesta huolimatta. Ryhmämme ei lannistunut pienestä, vaan vietti mansikkalitran mittaisen piknikhetken odotellen seuraavaa tunnin päästä saapuvaa kyytiä. Viimein pääsimme matkaan ja suuntasimme kohti Isthmosta, jossa vaihdoimme täpärästi Nafplioon menevään linja-autoon.
Köröttelimme bussissa ihastellen vehreitä maisemia, jotka kulkivat vuorien ja viinilaaksojen välissä. Odotimme jo innolla pääsyä Nafplioon, jossa saisimme kiivetä korkean linnoituksen huipulle. Joten kun ennen pitkää saavuimme kaupunkiin, jossa näimme jo kaukaa vuoren huipulla komeilevan linnan, nousimme kiireesti pois linja-auton kyydistä, kuten teki suurin osa muistakin matkustajista.
Katselimme kaupungissa ympärillemme jonkin aikaa, ja lähdimme suuntaamaan kohti vuorta ja linnoitusta. Kämppikseni olivat jo aiemmin käyneet Nafpliossa, joten olimme saaneet heiltä etukäteen tietoa paikasta. Niinpä ennen pitkää soitinkin yhdelle jos toisellekin heistä kysyäkseni neuvoa siitä, miten vuorelle pääsee. Paikalliset kun eivät oikein näyttäneet ymmärtävän, mistä puhuin.
Kiertelimme vuoren läheisyydessä, ja löysimme keskinkertaisen kiinnostavia raunioita, sekä portaat, joiden luulimme vievän linnoitukselle. Kävin jututtamassa myös kahta paikallista nuorta miestä, ja kysyin heiltä neuvoa linnoitukselle pääsemiseksi. He katsoivat minua kuin hullua, kun sanoin haluavani kävellä linnalle. Portaat olivat kuulemma todella kapeat, ja reitti kuhisi käärmeitä. Sanoin silti moneen kertaan ja painokkaasti, että minä aion kävellä, ja että monet ystäväni ovat käyneet ylhäällä. Miehet sanoivat kuitenkin edelleen, että ylös pääsee korkeintaan taksilla.
Tilanteessa vaikutti olevan jotakin hieman vialla. Palasin muiden seuraan, ja päätimme soittaa vielä Nafpliossa jo käyneille ystävillemme. Kovasti puhelimen toisessa päässä ihmettelivät, kuinka tilanne nyt oli meille niin hankala. Jossain vaiheessa tuli puhetta siitä, kuinka meri on ihan siinä vuoren vieressä. No, jännä juttu sinänsä. Me oltiin nimittäin aivan vankasti kyllä sisämaassa.
Samoilta avuliailta miehiltä kysyttyämme (minä henkilökohtaisesti en enää kehdannut mennä heidän luokseen) selvisi, että olimme Argosissa, 20 kilometrin päässä Nafpliosta. Argosissa oleva linnake nimeltään Larissa, johon olin vakaasti aikonut kiivetä, oli aivan eri vuorella. Vaikutti olevan aika hauskaa kyseisillä tyypeillä, kun tajusivat meidän pikku erheemme. Eihän me tosiaan kuin noin kaksi tuntia väärässä kaupungissa ehditty pyöriä...
Huumorintajun rajoilla lähdimme suuntaamaan kohti taksitolppaa, ja nappasimme kyydin ihan aidosti Nafplioon. Siinä vaiheessa kun sinne viimein saavuimme, ymmärsin heti miksi kaupunkia kutsutaan Kreikan kauneimmaksi (seikka, jota hieman olin ihmetellyt Argosiin saapuessamme!). Rakennukset olivat punatiilisiä, meri kimalteli vieressä, ja vuori (jolle johtavia portaita sokeakaan ei voisi olla huomaamatta) kohosi jylhänä edessämme.
Pienen evästauon jälkeen lähdimme kipuamaan 999 porrasta ylös. Oli kuumin iltapäivän hetki, ja vesipullo oli ahkerassa käytössä. Maisemat olivat askel askeleelta huikaisevampia, ja vaikka kipuaminen aika raskasta olikin, halusin vain päästä pian ylös näkemään koko komeuden. Linnoitus huipulla oli jo menossa kiinni (olisimmehan toki voineet olla vain noin 3 tuntia aiemmin perillä), mutta onneksi ehdimme ylhäälläkin kiertelemään mukavasti. Alasmennessä jalat alkoivat jo tuntua makaronilta, ja selvittyämme urakasta jalat tärisivät ihan hulluna. Voittajafiilis!
Ehkä pienen aprillipäivän erehdyksemme jälkeen Nafplioon pääseminen tuntui vieläkin makeammalta. Sanoinkuvailemattoman, käsittämättömän ja tajuttoman kaunista! Ilman muuta hienoin paikka, jonka tähän mennessä Kreikassa olen nähnyt.
Ehkä uudestaan en kuitenkaan halua joutua tilanteeseen, jossa joudun esittämään kysymyksen "Anteeksi, mutta missä kaupungissa me olemme?".
Matka alkoi lupaavasti jo siitä hetkestä, kun kello yhdeksän aamubussi ajoi iloisesti pysäkkimme ohi vinhasta heiluttelusta ja viittomisesta huolimatta. Ryhmämme ei lannistunut pienestä, vaan vietti mansikkalitran mittaisen piknikhetken odotellen seuraavaa tunnin päästä saapuvaa kyytiä. Viimein pääsimme matkaan ja suuntasimme kohti Isthmosta, jossa vaihdoimme täpärästi Nafplioon menevään linja-autoon.
Köröttelimme bussissa ihastellen vehreitä maisemia, jotka kulkivat vuorien ja viinilaaksojen välissä. Odotimme jo innolla pääsyä Nafplioon, jossa saisimme kiivetä korkean linnoituksen huipulle. Joten kun ennen pitkää saavuimme kaupunkiin, jossa näimme jo kaukaa vuoren huipulla komeilevan linnan, nousimme kiireesti pois linja-auton kyydistä, kuten teki suurin osa muistakin matkustajista.
Katselimme kaupungissa ympärillemme jonkin aikaa, ja lähdimme suuntaamaan kohti vuorta ja linnoitusta. Kämppikseni olivat jo aiemmin käyneet Nafpliossa, joten olimme saaneet heiltä etukäteen tietoa paikasta. Niinpä ennen pitkää soitinkin yhdelle jos toisellekin heistä kysyäkseni neuvoa siitä, miten vuorelle pääsee. Paikalliset kun eivät oikein näyttäneet ymmärtävän, mistä puhuin.
Kiertelimme vuoren läheisyydessä, ja löysimme keskinkertaisen kiinnostavia raunioita, sekä portaat, joiden luulimme vievän linnoitukselle. Kävin jututtamassa myös kahta paikallista nuorta miestä, ja kysyin heiltä neuvoa linnoitukselle pääsemiseksi. He katsoivat minua kuin hullua, kun sanoin haluavani kävellä linnalle. Portaat olivat kuulemma todella kapeat, ja reitti kuhisi käärmeitä. Sanoin silti moneen kertaan ja painokkaasti, että minä aion kävellä, ja että monet ystäväni ovat käyneet ylhäällä. Miehet sanoivat kuitenkin edelleen, että ylös pääsee korkeintaan taksilla.
Tilanteessa vaikutti olevan jotakin hieman vialla. Palasin muiden seuraan, ja päätimme soittaa vielä Nafpliossa jo käyneille ystävillemme. Kovasti puhelimen toisessa päässä ihmettelivät, kuinka tilanne nyt oli meille niin hankala. Jossain vaiheessa tuli puhetta siitä, kuinka meri on ihan siinä vuoren vieressä. No, jännä juttu sinänsä. Me oltiin nimittäin aivan vankasti kyllä sisämaassa.
Samoilta avuliailta miehiltä kysyttyämme (minä henkilökohtaisesti en enää kehdannut mennä heidän luokseen) selvisi, että olimme Argosissa, 20 kilometrin päässä Nafpliosta. Argosissa oleva linnake nimeltään Larissa, johon olin vakaasti aikonut kiivetä, oli aivan eri vuorella. Vaikutti olevan aika hauskaa kyseisillä tyypeillä, kun tajusivat meidän pikku erheemme. Eihän me tosiaan kuin noin kaksi tuntia väärässä kaupungissa ehditty pyöriä...
Huumorintajun rajoilla lähdimme suuntaamaan kohti taksitolppaa, ja nappasimme kyydin ihan aidosti Nafplioon. Siinä vaiheessa kun sinne viimein saavuimme, ymmärsin heti miksi kaupunkia kutsutaan Kreikan kauneimmaksi (seikka, jota hieman olin ihmetellyt Argosiin saapuessamme!). Rakennukset olivat punatiilisiä, meri kimalteli vieressä, ja vuori (jolle johtavia portaita sokeakaan ei voisi olla huomaamatta) kohosi jylhänä edessämme.
Pienen evästauon jälkeen lähdimme kipuamaan 999 porrasta ylös. Oli kuumin iltapäivän hetki, ja vesipullo oli ahkerassa käytössä. Maisemat olivat askel askeleelta huikaisevampia, ja vaikka kipuaminen aika raskasta olikin, halusin vain päästä pian ylös näkemään koko komeuden. Linnoitus huipulla oli jo menossa kiinni (olisimmehan toki voineet olla vain noin 3 tuntia aiemmin perillä), mutta onneksi ehdimme ylhäälläkin kiertelemään mukavasti. Alasmennessä jalat alkoivat jo tuntua makaronilta, ja selvittyämme urakasta jalat tärisivät ihan hulluna. Voittajafiilis!
Ehkä pienen aprillipäivän erehdyksemme jälkeen Nafplioon pääseminen tuntui vieläkin makeammalta. Sanoinkuvailemattoman, käsittämättömän ja tajuttoman kaunista! Ilman muuta hienoin paikka, jonka tähän mennessä Kreikassa olen nähnyt.
Ehkä uudestaan en kuitenkaan halua joutua tilanteeseen, jossa joudun esittämään kysymyksen "Anteeksi, mutta missä kaupungissa me olemme?".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
