Paasiasloman seikkailuja

Luvattoman kauan on vierahtanyt edellisesta blogitarinoinnista, yritetaanpa paikata vahan. Tassa seuraa sattumuksia paasiaisloman vietosta.

Unkarilaiset ystavamme, joiden kanssa asuimme kolme viikkoa Kryonerissa, lahtivat jo pois Kreikasta. Niinpa oleminen taalla on yhta hyvastelya, monet niista ihmisista, joiden kanssa olemme kevaan aikana ystavystyneet, ovat jo palailleet kotimaihinsa. Uusia harjoittelijoita on tullut toki tilalle, mutta tuntuu, etta se oma porukka on jo hajoamassa.

Se ei silti esta meita suomalaisia viela ottamasta iloa irti viimeisista viikoista taalla. Kaksiviikkoisen paasiaisloman alkaessa lahdimme valloittamaan pohjoiskreikkaa ja naapurimaata Bulgariaa. Matka alkoi (pummi)junalla Ateenaan, jossa vaihdoimme pohjoiseen menevaan junaan. Paasiainen tietysti ei ole optimaalisin matkustusajankohta, joten puolet 6-tuntisesta matkasta menikin kaytavilla lojuessa. Vuoret vilahtelivat jalleen kerran ohitse, kun suuntasimme kohti Macedonian maakuntaa (kreikkalaisethan eivat halua kayttaa kyseista nimea naapurivaltiosta, vaan kutsuvat sita ainoastaan Skopjeksi).

Thessalonikia kutsutaan kuulemma Kreikan Milanoksi, ja hullu shoppailijan taivas se kaupunki olikin, pesi Ateenan mennen tullen. Toisaalta Thessalonikissa muuten kaupunkina ei ollut niin paljon nahtavaa, ei juurikaan historiallisia kohteita (ja ne harvat olivat paasiaisen ansiosta kiinni). Porukka oli kylla kiinnostavan nakoista, paljon enemman rastapaita ja pitkatukkia kuin etelassa. Ja hullun hyvaa tiramisujaateloa, seka kivoja helmikauppoja. Kilometreja karttui kylla paivien mittaan paikasta toiseen ravatessa, metroverkostoa vasta ollaan rakentamassa Thessalonikiin. Joku viikon vaellus lapissa ei ole ikina sattunut mun jalkoihin yhta paljon kuin Thessaloniki! Paasiaismessuunkin oli pitkaperjantaina tarkoitus menna osallistumaan, mutta olimme ihan rikki. Shop 'till you drop.

Kolme yota aivan ala-arvoisessa hostellissa (jonka seinat hilseilivat irti, mutta halpaakin halvempi se toki oli) vietettyamme, lahdimme ulkomaan lomalle Bulgariaan. Matka Thessalonikista Sofiaan kesti noin 5 tuntia, ja koska lahdimme illalla yhdentoista aikaan liikkeelle, olimme varsin orvon ja vasyneen oloisina aamuyolla Sofiassa ilman karttaa ja kielitaitoa.

Kreikassa olemme matkustellessamme pitaneet Lonely Planet-opusta raamattunamme, josta on ollut helppo tarkistaa jokaisen kaupungin kartat, nahtavyydet, yopaikat ja ravintolat. Tuntui heti avuttomalta olla ilman kyseista apuvalinetta, mutta lahti se Sofian valloituskin vauhtiin hitaasti mutta varmasti. Odotimme auringon nousua miellyttavalla linja-autoasemalla juoden kaakaota ja kuunnellen radiota. Karttakin loytyi, seka naurettavan edullinen ja laadukas hostelli, jossa nukuimme heti pahimmat univelat pois.

Uutta intoa taynna lahdimme tutustumaan Sofiaan. Olo oli kuin Venajalla, kyrillisten aakkosten ja melko kauhtuneen ympariston ansiosta. Kielesta ei nyt luonnollisesti ottanut mitaan selvaa. Lisamaustetta kielihankaluuksiin toi se, etta kreikan "nai" (nee), eli kylla, on bulgarian ei. Tama melko perustavanlaatuinen eriavaisyys aiheutti hammennysta paikassa jos toisessakin, me kun aika mekaanisesti kaytetaan "nee, nee" sanontaa kokoajan.

Kaupunki oli taynna kirkkoja, kirkkoja, patsaita ja patsaita. Paasiainen nakyi myoskin jonkin verran Bulgariassa kukkakimppuina ja kynttiloina, muttei yhta vahvasti kuin Kreikassa. Kaupoissa myytiin halpoja vaatteita, mutta koska tyyli oli kauniisti sanottuna "itaeurooppalaista", en oikein lammennyt ostamaan juurikaan mitaan. Kaytimme rahamme sen sijaan istumalla useaan otteeseen kahviloissa syoden naurettavan suuria ja halpoja suklaaleivoksia. Kiitos Sofia!

Paluumatka Sofia-Thessaloniki-Ateena-Kiato, oli tarkoitus toteuttaa yhdessa potkossa alkaen tiistaiaamuna kello 9. Ensimmainen etappi saavutettiin odotetusti, mutta Thessalonikissa ongelmat alkoivat. Paasiaisen paluuliikenteen takia ei juniin myyty edes seisomapaikkoja, ja seuraava mahdollinen juna olisi mennyt seuraavana paivana. Koska koimme, etta Thessalonikilla ei ollut meille enaa mitaan annettavaa, menimme kokeilemaan onneamme huomattavasti kalliimpien linja-autojen kanssa.

Bussikyyti jarjestyi, ja lahdoimme jatkamaan kohti Ateenaa. Matkasta tulikin yllattavan ikimuistoinen. Matkustajina kanssamme puolityhjassa linja-autossa olivat kehitysvammainen noin meidan ikainen tytto aitinsa kanssa. Jossain vaiheessa matkaa tytto alkoi riehua bussissa, olisi halunnut luultavasti paasta vessaan (jota bussissa ei ollut lainkaan). Han huusi ja repi ja toni, ja oli vakivaltainen. Me matkustajat emme oikein tienneet miten suhtautua, ainakin minua vahan pelotti.

Joka tapauksessa matka jatkui, ja pysahdyimme silloin talloin tietulleille. Yhtakkia bussin takaovi avautui, ja sisaan ryntasi kuusi poliisia. Seurasi huutamista ja sekasortoa. Sen verran ymmarsimme kaikesta, etta poliisit olivat bussissa tyton ansiosta, koska han aiheutti ongelmia. Aiti luonnollisesti vihastui taysin tilanteesta. Ennen pitkaa poliisit lahtivat pois, ja matka jatkui. Kun aivan liian pitkan noin parin tunnin matkan jalkeen pysahdyimme huoltoasemalle pitamaan taukoa, tytto aiteineen jai pois kyydista, vaikka he ilmiselvasti olivat menossa Ateenaan asti. Nainko taalla hoidetaan tilanteita kehitysvammaisten kanssa? Huh, mika tilanne.

Ateenaan saapuessamme kello oli jo paljon, ja vaikka kuinka juoksimme metroon, myohastyimme vain kahdella minuutilla viimeiseta Kiatoon menevasta junasta. Ei ollut silloin ilo varsinaisesti ylimmillaan. Emme keksineet muutakaan, kuin hypata junaan, joka vei meidat lentokentalle. Siella sitten istuimme koko yon odottaen aamun ensimmaista junaa Kiatoon. Rinkkojemme kanssa menimme kylla ihan taydesta, olisimme hyvin voineet olla odottamassa lentoa ties mihin.

Aamu tuli, ja juna vei meidat Kiatoon ja kotiin omaan sankyyn. Kello oli noin 8.30. Aikamoinen kotimatka.

Nyt ollaan reissusta jo toivuttu, ja kaikkine sattumuksineen oikein hauskaa oli. Talla hetkella olo on sekava, silla tajuntaan on iskostunut se fakta, etta viikon paasta olen jo Suomessa. Nyt viela koitamme nauttia Kreikan helteista, ja tavata ihmisia.

Ihmisten lisaksi vietan kaiken liikenevan aikani ihanien, maailman suloisimpien koiranpentujen kanssa, jotka ystavakoiramme Tula teki naapurin autiotalon rappusten alle. Eilen loysimme sopolaiset, joita olemme etsineet jo pidemman aikaa lahiymparistosta. Voi tata ihanuuden maaraa! Voi olla, etta rinkasta loytyy kotona sitten jotain ylimaaraista...