Kreikka kotoa käsin

Kotiinpaluu. Siitäkin on jo enemmän kuin kaksi viikkoa.

Alku oli tietysti outoa. Piti kouluttaa itsensä jälleen siihen, että vessapaperin saa todellakin vetää pöntöstä alas, ja että raanavesi voi aidosti olla juomakelpoista. Suomen kielellä asioidaan, kun mennään kauppaan.

Kaikki tutut ja puolitutut kyselevät jatkuvasti, että no millainen se Kreikka sitten oikein oli? Vastaukset ovat ympäripyöreitä. "Mulla oli tosi hauskaa, aika kului älyttömän nopeasti. Oli siellä välillä vähän ankeetakin." Tuohon tyyliin. Enpä edelleenkään kyllä saa tähän aikaiseksi mitään syväluotaavaa analyysia, mutta kai sitä parissa viikossa on hieman ehtinyt sulatella asioita.

Päällimmäisenä mielessä tietenkin ovat ne kaikki uudet ystävät, jota reissulta hankin. Loppujen lopuksi kuitenkaan kovin montaa kreikkalaista kaveria ei jäänyt puhelimen muistiin (tai Facebookin ystäväksikään). Mutta nyt on Euroopan aika monessa kolkassa sohva, jolle voin mennä yöpymään maisemiin osuessani.

Suomessa olemisessa huojentavaa on se, kun kadulla minua ei enää katsota mitenkään pitkään, eikä jatkuvasti tarvi olla kuuntelemassa autojen tööttäyksiä ja peräänhuuteluja, ihan vaan siksi että olen ulkomaalainen. Tai että olen naispuolinen. Helpottaa se, kun ei tule kieliongelmista johtuvia väärinkäsityksiä, vaan saan asiani ymmärretyksi.

Mutta minulla on ikävä sitä rentoutta, mikä Kreikassa vallitsi. Oikeastaan ei ollut kiire mihinkään, oleminen oli laiskanpulskeaa. Auringon lämmittäessä ei jaksanut, tai viitsinytkään hätiköidä ja huolehtia kummoisia. Toki kreikkalaisten laiskuus meni välillä jo liiallisuuksiin, kun asiat eivät millään ottaneet järjestyäkseen. Silti tuli ehkä vähän perspektiiviä. Nyt on aavistuksen helpompi hymähdellä tilanteille, jotka aikaisemmin olisivat saaneet minut juoksemaan ja suorittamaan hirveää vauhtia. Ei stressata niin paljoa hei.

Kreikka teki musta melkein kasvissyöjän ja fetajuustofanaatikon. Ei kyllä toissailtainen "salaattijuusto" kummoiselta maistunut sen aidon maun yhä kummitellessa makunystyröissä. Salaatit, moussaka ja se ah niin rasvaisen epäterveellinen pita....nam. Tosin myönnettäköön, että söin ruisleipää hullunkiilto silmissä kotiin tultuani aivan naurettavia määriä. Puolensa kummallakin keittiöllä.

Asumisolot Kreikassa ja se tietty kauhtuneisuus mikä vallitsi kaikkialla, toi myöskin taas kerran näkökulmaa tänne Suomen eloon. Kyllä meidän kelpaa, on se arki täällä kuitenkin aika luksusta. Ehjällä jalkakäytävällä käveleminen esimerkiksi on suuri ilo minulle tätä nykyä, ei tarvitse pelätä jatkuvasti kompastuvansa keilapallon kokoiseen reikään keskellä tietä. Silti sitä kaikkea on ikävä. Eripariväriset rapatut seinät taloissa, joista maali hilseilee. Onhan se ihan eri asia, kuin meidän siistit tiili- ja puutalot. Mutta kummassa onkaan enemmän tunnelmaa? Riippuu päivästä.

Helmikuun alussa kreikankielen tasoni oli nollassa. Siihen nähden kielitaito kehittyi aivan huikaisevasti noinkin lyhyessä ajassa. Eipä esimerkiksi oulunpenkillä opittua saksaa kolmen kuukauden opin jälkeen olisi osannut käytännössä hyödyntää. Toki kommunikointi oli päivittäinen ongelma Kreikassa, mutta oli se joka kerta sisäisen voitontanssin paikka, kun osasi selvitä jostakin simppelistä tilanteesta sanavarastonsa voimin. Nyt kun vielä pystyisin pitämään yllä uutta taitoani. Saa nähdä. Viikonloppuna oli hauskaa, kun tapasin yhden reissukavereistani Helsingissä, ja taas pystyi heittämään pieniä fraaseja kreikaksi. Joku muukin tajuaa, jee! Muille kavereille jos sanon "etsi ketsi" tai "then ksero", niin juttu menee yleensä hukkaan. Näin se menee.

Ne vuoret ja se meri. Kone kun lakseutui kaksi viikkoa sitten Helsinki-Vantaalle, katsoin maisemaa, ja mieleeni tuli, että se on tehty pahvista, ja joku on leikannut vuoret pois. Näytti liian tasaiselta.

Koska tämä ei ollut itselleni ensimmäinen kerta, kun asuin ulkomailla, ei kokemus ollut siinä mielessä täysin uusi ja mullistava. Tosin muutaman vuoden takainen Tanskan parikuukautinen oli monin tavoin helpompi, ruotsinkielen ja kämppiksenä entuudestaan hyvän ystävän ollessa apuna ja tukena. Oli siitä kokemuksesta silti selvästi hyötyä, koska osasin jotenkin ennakoida ulkomailla herääviä fiiliksiä ulkopuolisuudesta ja vieraudesta. Tälläkin kertaa ympärillä oli kuitenkin hyvä tukiverkko, joka muodostui muista kohtalotovereista paikan päällä. Yksinäisyyttä en kokenut oikeastaan ollenkaan.

Tällaisissa seikkailuissa tärkeintä on kuitenkin se oma asenne. Kun lähtee liikkeelle siitä, että liikaa ei voi suunnitella, asiat menevät parhain päin. Itse on oltava avoin ja reipas, ja ennen kaikkea huumorintajuinen. Moni hetki olisi ollut varsin toisenlainen, jos ei olisi osannut nauraa täysin käsittämättömille tilanteille. Niitä kyllä kevään aikana riitti.

Kevät 2008 oli kyllä aivan huippu. Uudet kotimaiset ja ulkomaiset ystävät, hajoilevat tekniset laitteet, liian pitkät siestat, paahtava aurinko omalle terassille, viikot Krionerissa lumen keskellä kreikan tunteineen ja "hulluine bileineen" sekä leipomossa käynteineen, maastopyöräily vuorilla, kohtaamiset virkavallan kanssa, punaviini, ikuinen odottelu, kyttäävät naapurit, miljoonat kielivaikeudet, käsittämättömät maisemat ja muinaiset rauniot, viikottaiset massiiviset ruokaostokset ja kamala keittiö, illanistujaiset, auringon polttama iho, kaikki ne koirat ja kerjäläiset kaduilla, junamatkat ja öiset taksikyydit, Pame to spiti, joka soi aina radiossa ja ohiajavissa autoissa, pyykinpesun haasteet ja kofeiinitärinät, riidat ja suuret draamat, vitsit ja hiustenleikkuut ja -värjäykset, työpäivät ja kahden tunnin aamupalat, hostellien metsästykset ja paluut matkoilta, kun Kiatossa paistoi aina aurinko.

Tällainen oli minun Kreikkani.