Kreikka kotoa käsin

Kotiinpaluu. Siitäkin on jo enemmän kuin kaksi viikkoa.

Alku oli tietysti outoa. Piti kouluttaa itsensä jälleen siihen, että vessapaperin saa todellakin vetää pöntöstä alas, ja että raanavesi voi aidosti olla juomakelpoista. Suomen kielellä asioidaan, kun mennään kauppaan.

Kaikki tutut ja puolitutut kyselevät jatkuvasti, että no millainen se Kreikka sitten oikein oli? Vastaukset ovat ympäripyöreitä. "Mulla oli tosi hauskaa, aika kului älyttömän nopeasti. Oli siellä välillä vähän ankeetakin." Tuohon tyyliin. Enpä edelleenkään kyllä saa tähän aikaiseksi mitään syväluotaavaa analyysia, mutta kai sitä parissa viikossa on hieman ehtinyt sulatella asioita.

Päällimmäisenä mielessä tietenkin ovat ne kaikki uudet ystävät, jota reissulta hankin. Loppujen lopuksi kuitenkaan kovin montaa kreikkalaista kaveria ei jäänyt puhelimen muistiin (tai Facebookin ystäväksikään). Mutta nyt on Euroopan aika monessa kolkassa sohva, jolle voin mennä yöpymään maisemiin osuessani.

Suomessa olemisessa huojentavaa on se, kun kadulla minua ei enää katsota mitenkään pitkään, eikä jatkuvasti tarvi olla kuuntelemassa autojen tööttäyksiä ja peräänhuuteluja, ihan vaan siksi että olen ulkomaalainen. Tai että olen naispuolinen. Helpottaa se, kun ei tule kieliongelmista johtuvia väärinkäsityksiä, vaan saan asiani ymmärretyksi.

Mutta minulla on ikävä sitä rentoutta, mikä Kreikassa vallitsi. Oikeastaan ei ollut kiire mihinkään, oleminen oli laiskanpulskeaa. Auringon lämmittäessä ei jaksanut, tai viitsinytkään hätiköidä ja huolehtia kummoisia. Toki kreikkalaisten laiskuus meni välillä jo liiallisuuksiin, kun asiat eivät millään ottaneet järjestyäkseen. Silti tuli ehkä vähän perspektiiviä. Nyt on aavistuksen helpompi hymähdellä tilanteille, jotka aikaisemmin olisivat saaneet minut juoksemaan ja suorittamaan hirveää vauhtia. Ei stressata niin paljoa hei.

Kreikka teki musta melkein kasvissyöjän ja fetajuustofanaatikon. Ei kyllä toissailtainen "salaattijuusto" kummoiselta maistunut sen aidon maun yhä kummitellessa makunystyröissä. Salaatit, moussaka ja se ah niin rasvaisen epäterveellinen pita....nam. Tosin myönnettäköön, että söin ruisleipää hullunkiilto silmissä kotiin tultuani aivan naurettavia määriä. Puolensa kummallakin keittiöllä.

Asumisolot Kreikassa ja se tietty kauhtuneisuus mikä vallitsi kaikkialla, toi myöskin taas kerran näkökulmaa tänne Suomen eloon. Kyllä meidän kelpaa, on se arki täällä kuitenkin aika luksusta. Ehjällä jalkakäytävällä käveleminen esimerkiksi on suuri ilo minulle tätä nykyä, ei tarvitse pelätä jatkuvasti kompastuvansa keilapallon kokoiseen reikään keskellä tietä. Silti sitä kaikkea on ikävä. Eripariväriset rapatut seinät taloissa, joista maali hilseilee. Onhan se ihan eri asia, kuin meidän siistit tiili- ja puutalot. Mutta kummassa onkaan enemmän tunnelmaa? Riippuu päivästä.

Helmikuun alussa kreikankielen tasoni oli nollassa. Siihen nähden kielitaito kehittyi aivan huikaisevasti noinkin lyhyessä ajassa. Eipä esimerkiksi oulunpenkillä opittua saksaa kolmen kuukauden opin jälkeen olisi osannut käytännössä hyödyntää. Toki kommunikointi oli päivittäinen ongelma Kreikassa, mutta oli se joka kerta sisäisen voitontanssin paikka, kun osasi selvitä jostakin simppelistä tilanteesta sanavarastonsa voimin. Nyt kun vielä pystyisin pitämään yllä uutta taitoani. Saa nähdä. Viikonloppuna oli hauskaa, kun tapasin yhden reissukavereistani Helsingissä, ja taas pystyi heittämään pieniä fraaseja kreikaksi. Joku muukin tajuaa, jee! Muille kavereille jos sanon "etsi ketsi" tai "then ksero", niin juttu menee yleensä hukkaan. Näin se menee.

Ne vuoret ja se meri. Kone kun lakseutui kaksi viikkoa sitten Helsinki-Vantaalle, katsoin maisemaa, ja mieleeni tuli, että se on tehty pahvista, ja joku on leikannut vuoret pois. Näytti liian tasaiselta.

Koska tämä ei ollut itselleni ensimmäinen kerta, kun asuin ulkomailla, ei kokemus ollut siinä mielessä täysin uusi ja mullistava. Tosin muutaman vuoden takainen Tanskan parikuukautinen oli monin tavoin helpompi, ruotsinkielen ja kämppiksenä entuudestaan hyvän ystävän ollessa apuna ja tukena. Oli siitä kokemuksesta silti selvästi hyötyä, koska osasin jotenkin ennakoida ulkomailla herääviä fiiliksiä ulkopuolisuudesta ja vieraudesta. Tälläkin kertaa ympärillä oli kuitenkin hyvä tukiverkko, joka muodostui muista kohtalotovereista paikan päällä. Yksinäisyyttä en kokenut oikeastaan ollenkaan.

Tällaisissa seikkailuissa tärkeintä on kuitenkin se oma asenne. Kun lähtee liikkeelle siitä, että liikaa ei voi suunnitella, asiat menevät parhain päin. Itse on oltava avoin ja reipas, ja ennen kaikkea huumorintajuinen. Moni hetki olisi ollut varsin toisenlainen, jos ei olisi osannut nauraa täysin käsittämättömille tilanteille. Niitä kyllä kevään aikana riitti.

Kevät 2008 oli kyllä aivan huippu. Uudet kotimaiset ja ulkomaiset ystävät, hajoilevat tekniset laitteet, liian pitkät siestat, paahtava aurinko omalle terassille, viikot Krionerissa lumen keskellä kreikan tunteineen ja "hulluine bileineen" sekä leipomossa käynteineen, maastopyöräily vuorilla, kohtaamiset virkavallan kanssa, punaviini, ikuinen odottelu, kyttäävät naapurit, miljoonat kielivaikeudet, käsittämättömät maisemat ja muinaiset rauniot, viikottaiset massiiviset ruokaostokset ja kamala keittiö, illanistujaiset, auringon polttama iho, kaikki ne koirat ja kerjäläiset kaduilla, junamatkat ja öiset taksikyydit, Pame to spiti, joka soi aina radiossa ja ohiajavissa autoissa, pyykinpesun haasteet ja kofeiinitärinät, riidat ja suuret draamat, vitsit ja hiustenleikkuut ja -värjäykset, työpäivät ja kahden tunnin aamupalat, hostellien metsästykset ja paluut matkoilta, kun Kiatossa paistoi aina aurinko.

Tällainen oli minun Kreikkani.

Lopun alkua!

Jaa etta pitaisi olla kotiin lahdossa perjantaina? En kylla tuota asiaa ota millaan muotoa viela tosissani, vaikka varmaan pitaisi. Tassa oli olevinaan viela paljonkin aikaa jaljella, mutta niin se vain menee.

Onneksi viimeisetkin paivat olen tehnyt kivoja "nama asiat pitaa tehda viela ennen lahtoa" -juttuja. Kiipesimme sunnuntaina Korinthoksessa sijaitsevan Agrokorinthin huipulle, jonka ohi olemme kevaan aikana ajaneet bussilla tai taksilla lukemattomia kertoja. Hienolta naytti, on tassa lahellakin tosiaan mahtavia nakymia, aina ei tarvitse matkustaa toiselle puolelle maata.

Toissa yona toteutin myos yolla uimistavoitteeni. Liiat vaatteet rannalle ja veteen, ei se edes ollut kovin kylmaa. Meduusoja ei onneksi nahnyt pimeassa, paivalla niita sen sijaan ollaan kauhisteltu sitakin enemman. Merta tulee kylla ihan aidosti ja kovasti ikava, se on varma.

Tanaan oli viimeinen tyopaiva, nyt istun viela Velossa tietokoneella viimeista kertaa. Olimme laheisessa paivakodissa esittamassa nukketeatteria, lapset olivat ihan innoissaan ja sain monta hienoa piirustusta lahjaksi naperoilta.

Nyt on kaksi paivaa aktiivista peliaikaa jaljella. Pitaisi ostaa viime hetken tuliaisia, siivota asunto kuntoon ja pakata tavarat. Kylla rinkka tulee pullistelemaan, vaikka osan tavaroista jatankin tanne.

Illalla olisi vuorossa laksiaisjuhlat Korinthoksessa, huomenna hyvastelen tyokaverit kahvien merkeissa. Huomisilta vietetaan sitten laatuaikaa ihan meidan suomalaistiimin kera. Yhta hyvastelya kaikki.

Nyt en kylla osaa tunnelmia kommentoida, on aika holmo olo. Tassako tama oli? Mita ihmetta? Miksi nyt jo kotiin? Korinthoksessa kysyivat minulta, haluaisinko palata syksylla tanne EVS-harjoittelijana. Pahoittelin, etta on jo muita suunnitelmia, mutta toisaalta olisi vastaus muutenkin ollut kielteinen. Uudet seikkailut odottavat, maailmassa on nimittain aika monta kolkkaa, joissa tama tytto viela haluaa vierailla...ja asua.

Kiitti hei vaan teille kaikille, jotka olette lukeneet seikkailujani, toivottavasti oli mukavaa matkustaa kanssani virtuaalisesti!

Paasiasloman seikkailuja

Luvattoman kauan on vierahtanyt edellisesta blogitarinoinnista, yritetaanpa paikata vahan. Tassa seuraa sattumuksia paasiaisloman vietosta.

Unkarilaiset ystavamme, joiden kanssa asuimme kolme viikkoa Kryonerissa, lahtivat jo pois Kreikasta. Niinpa oleminen taalla on yhta hyvastelya, monet niista ihmisista, joiden kanssa olemme kevaan aikana ystavystyneet, ovat jo palailleet kotimaihinsa. Uusia harjoittelijoita on tullut toki tilalle, mutta tuntuu, etta se oma porukka on jo hajoamassa.

Se ei silti esta meita suomalaisia viela ottamasta iloa irti viimeisista viikoista taalla. Kaksiviikkoisen paasiaisloman alkaessa lahdimme valloittamaan pohjoiskreikkaa ja naapurimaata Bulgariaa. Matka alkoi (pummi)junalla Ateenaan, jossa vaihdoimme pohjoiseen menevaan junaan. Paasiainen tietysti ei ole optimaalisin matkustusajankohta, joten puolet 6-tuntisesta matkasta menikin kaytavilla lojuessa. Vuoret vilahtelivat jalleen kerran ohitse, kun suuntasimme kohti Macedonian maakuntaa (kreikkalaisethan eivat halua kayttaa kyseista nimea naapurivaltiosta, vaan kutsuvat sita ainoastaan Skopjeksi).

Thessalonikia kutsutaan kuulemma Kreikan Milanoksi, ja hullu shoppailijan taivas se kaupunki olikin, pesi Ateenan mennen tullen. Toisaalta Thessalonikissa muuten kaupunkina ei ollut niin paljon nahtavaa, ei juurikaan historiallisia kohteita (ja ne harvat olivat paasiaisen ansiosta kiinni). Porukka oli kylla kiinnostavan nakoista, paljon enemman rastapaita ja pitkatukkia kuin etelassa. Ja hullun hyvaa tiramisujaateloa, seka kivoja helmikauppoja. Kilometreja karttui kylla paivien mittaan paikasta toiseen ravatessa, metroverkostoa vasta ollaan rakentamassa Thessalonikiin. Joku viikon vaellus lapissa ei ole ikina sattunut mun jalkoihin yhta paljon kuin Thessaloniki! Paasiaismessuunkin oli pitkaperjantaina tarkoitus menna osallistumaan, mutta olimme ihan rikki. Shop 'till you drop.

Kolme yota aivan ala-arvoisessa hostellissa (jonka seinat hilseilivat irti, mutta halpaakin halvempi se toki oli) vietettyamme, lahdimme ulkomaan lomalle Bulgariaan. Matka Thessalonikista Sofiaan kesti noin 5 tuntia, ja koska lahdimme illalla yhdentoista aikaan liikkeelle, olimme varsin orvon ja vasyneen oloisina aamuyolla Sofiassa ilman karttaa ja kielitaitoa.

Kreikassa olemme matkustellessamme pitaneet Lonely Planet-opusta raamattunamme, josta on ollut helppo tarkistaa jokaisen kaupungin kartat, nahtavyydet, yopaikat ja ravintolat. Tuntui heti avuttomalta olla ilman kyseista apuvalinetta, mutta lahti se Sofian valloituskin vauhtiin hitaasti mutta varmasti. Odotimme auringon nousua miellyttavalla linja-autoasemalla juoden kaakaota ja kuunnellen radiota. Karttakin loytyi, seka naurettavan edullinen ja laadukas hostelli, jossa nukuimme heti pahimmat univelat pois.

Uutta intoa taynna lahdimme tutustumaan Sofiaan. Olo oli kuin Venajalla, kyrillisten aakkosten ja melko kauhtuneen ympariston ansiosta. Kielesta ei nyt luonnollisesti ottanut mitaan selvaa. Lisamaustetta kielihankaluuksiin toi se, etta kreikan "nai" (nee), eli kylla, on bulgarian ei. Tama melko perustavanlaatuinen eriavaisyys aiheutti hammennysta paikassa jos toisessakin, me kun aika mekaanisesti kaytetaan "nee, nee" sanontaa kokoajan.

Kaupunki oli taynna kirkkoja, kirkkoja, patsaita ja patsaita. Paasiainen nakyi myoskin jonkin verran Bulgariassa kukkakimppuina ja kynttiloina, muttei yhta vahvasti kuin Kreikassa. Kaupoissa myytiin halpoja vaatteita, mutta koska tyyli oli kauniisti sanottuna "itaeurooppalaista", en oikein lammennyt ostamaan juurikaan mitaan. Kaytimme rahamme sen sijaan istumalla useaan otteeseen kahviloissa syoden naurettavan suuria ja halpoja suklaaleivoksia. Kiitos Sofia!

Paluumatka Sofia-Thessaloniki-Ateena-Kiato, oli tarkoitus toteuttaa yhdessa potkossa alkaen tiistaiaamuna kello 9. Ensimmainen etappi saavutettiin odotetusti, mutta Thessalonikissa ongelmat alkoivat. Paasiaisen paluuliikenteen takia ei juniin myyty edes seisomapaikkoja, ja seuraava mahdollinen juna olisi mennyt seuraavana paivana. Koska koimme, etta Thessalonikilla ei ollut meille enaa mitaan annettavaa, menimme kokeilemaan onneamme huomattavasti kalliimpien linja-autojen kanssa.

Bussikyyti jarjestyi, ja lahdoimme jatkamaan kohti Ateenaa. Matkasta tulikin yllattavan ikimuistoinen. Matkustajina kanssamme puolityhjassa linja-autossa olivat kehitysvammainen noin meidan ikainen tytto aitinsa kanssa. Jossain vaiheessa matkaa tytto alkoi riehua bussissa, olisi halunnut luultavasti paasta vessaan (jota bussissa ei ollut lainkaan). Han huusi ja repi ja toni, ja oli vakivaltainen. Me matkustajat emme oikein tienneet miten suhtautua, ainakin minua vahan pelotti.

Joka tapauksessa matka jatkui, ja pysahdyimme silloin talloin tietulleille. Yhtakkia bussin takaovi avautui, ja sisaan ryntasi kuusi poliisia. Seurasi huutamista ja sekasortoa. Sen verran ymmarsimme kaikesta, etta poliisit olivat bussissa tyton ansiosta, koska han aiheutti ongelmia. Aiti luonnollisesti vihastui taysin tilanteesta. Ennen pitkaa poliisit lahtivat pois, ja matka jatkui. Kun aivan liian pitkan noin parin tunnin matkan jalkeen pysahdyimme huoltoasemalle pitamaan taukoa, tytto aiteineen jai pois kyydista, vaikka he ilmiselvasti olivat menossa Ateenaan asti. Nainko taalla hoidetaan tilanteita kehitysvammaisten kanssa? Huh, mika tilanne.

Ateenaan saapuessamme kello oli jo paljon, ja vaikka kuinka juoksimme metroon, myohastyimme vain kahdella minuutilla viimeiseta Kiatoon menevasta junasta. Ei ollut silloin ilo varsinaisesti ylimmillaan. Emme keksineet muutakaan, kuin hypata junaan, joka vei meidat lentokentalle. Siella sitten istuimme koko yon odottaen aamun ensimmaista junaa Kiatoon. Rinkkojemme kanssa menimme kylla ihan taydesta, olisimme hyvin voineet olla odottamassa lentoa ties mihin.

Aamu tuli, ja juna vei meidat Kiatoon ja kotiin omaan sankyyn. Kello oli noin 8.30. Aikamoinen kotimatka.

Nyt ollaan reissusta jo toivuttu, ja kaikkine sattumuksineen oikein hauskaa oli. Talla hetkella olo on sekava, silla tajuntaan on iskostunut se fakta, etta viikon paasta olen jo Suomessa. Nyt viela koitamme nauttia Kreikan helteista, ja tavata ihmisia.

Ihmisten lisaksi vietan kaiken liikenevan aikani ihanien, maailman suloisimpien koiranpentujen kanssa, jotka ystavakoiramme Tula teki naapurin autiotalon rappusten alle. Eilen loysimme sopolaiset, joita olemme etsineet jo pidemman aikaa lahiymparistosta. Voi tata ihanuuden maaraa! Voi olla, etta rinkasta loytyy kotona sitten jotain ylimaaraista...

Arjen haasteita

Muistatteko, kun joskus aikoja sitten kerroin pienista haasteista pyykinpesun kanssa ihanassa asunnossamme? Ja siita, kuinka tietokone hajosi, kun appelsiinimehut kaatuivat paalle? No, ei kahta ilman kolmatta, eika oikeastaan sita neljattakaan. Nyt nimittain iloiseen kodintekniikan rikkoutuneeseen joukkueeseen liittyvat myos kahvinkeitin, ja jaakaappi. Ja se pyykkikone, joka aiemmin toimi jotenkuten, sanoi tana aamuna sopimuksen kokonaan irti. Lisaksi olemme havainneet, etta kylpyhuoneemme seina kasvaa hometta.

Joskus on sellaisia hetkia, etta haluaisi vain olla takaisin Suomessa nauttimassa hiukan korkeampitasoisesta arjesta. Tanaan on ehka niita paivia. Lisaksi on vahan suru puserossa, kun kamppikseni ja myos hyvaksi ystavakseni muodostunut Anna lahtee parin paivan paasta takaisin kotiinsa Saksaan.

Mutta on taalla silti ihan hirmuisen kivaa, nuo nyt vaan ovat muotoseikkoja, jotka vahan hairitsevat arkea ja kasvattavat luonnetta. Sita paitsi join juuri ennen toihin lahtoa oikein hyvaa kasin suodatettua kahvia, ja pyykkikonekin loytyy kohtuullisen matkan paasta italialaisen Claudian luota. Jaakaapin kohtalosta tosin en tieda...talla hetkella ruokavalioomme ei juurikaan kuulu mitaan maitotuotteita.

Arki on taynna mystisia asioita, kuten pennut saaneen Tula-koiran ruokkimista. Koira paatti tehda pennut meidan talon lahipuskaan, mika on aika huono asia. Asummehan talossa, jonka ylakerrassa majailevat maailman suurimmat naapurikyylat, jotka koputtavat aina lattiiaan, jos meidan puolelta kuuluu vahankin melua. Ja koska kyseinen pariskunta on yhta kuin meidan pomomme vanhemmat, kaikki epamaaraisyys kiirii aina nopeasti eteenpain. Ja lemmikit ovat erittain vahvasti kiellettyjen asioiden listalla. Tulaa pitaa kuitenkin paivittain kayda ruokkimassa, ja tunnemme itsemme rikollisiksi, kun pimean turvin hiivimme nurkissa koiranruokapurkki kadessa. Pentuja kukaan ei ole viela nahnyt, sita hetkea odotan innolla. Claudia aikoo vieda koiran mukanaan Italiaan, kun hanen harjottelunsa paattyy, toivottavasti kaikki menee Tulan kannalta parhain pain. Tama maa on jo ihan liian taynna kulkukoiria, joita kaikki potkivat kaduilla.

Nukketeatterini esitykset ovat alkaneet mukavasti, jo kaksi on takana. Lapset ovat olleet haltioissaan rakentamistani nukeista, ja kai he ovat minun kreikan aantanymksestanikin saaneet riittavasti selvaa. Yhdessa ollaan opeteltu kierratysta ja muita ymparistoon liittyvia asioita. Etta vaikka taalla aika lailla lomalla olenkin, niin toki vahan pedagogiikkaakin on valiin saatu tungetuksi!

Ensi viikkolla alkaa 12-paivainen paasiaisloma, ja seikkailureissu pohjoiseen...sita, ja erinaisia huoltomiehia odotellessa...

Outoja tarinoita

Raportointi jatkuu ilman aakkosia ja ookkosia (ja kuinka tyhmalta tuokin sanonta nayttaa ilman niita kyseisia kirjaimia!). Tietokoneen kanssa tosiaan sattui pieni c-vitamiinipitoinen valikohtaus, jonka takia Kutamaran paivittaminen tapahtunee jatkossa tyopaikalta kasin.

Viime sunnuntaina ja maanantaina teimme kolmen hengen loytoretken mystisen Delfin oraakkelin luokse. Delfi sijaitsee keskikreikassa, eli taalta Peloponnesoksen niemimaalta lahdimme ensin junalla, jalleen kerran, Patraan, josta jatkoimme kahden elamyksellisen linja-autokyydin turvin maaranpaahamme.

Taas kerran oli ilmassa epaonnisen turistiretken merkkeja, kun puolenpaivan aikaan saavuttuamme Patraan saimme kuulla, etta ainoa bussi Delfiin lahtee vasta iltakuudelta. Ei siina muuten olisi mitaan ollut, mutta sunnuntaisin mitkaan kaupat eivat juurikaan ole auki. Siina sitten potkittiin kivia ja syotiin kindereita paivan ratoksi.

Illan suussa paasimme matkaan, ja pitkan, seka erittain mutkittelevan matkan paatteeksi saavuimme korkealla vuorilla olevaan pikkukylaan, Delfiin. Emme olleet varanneet yopaikkaa etukateen, mutta ulkonanukkumisen huoli osoittautui noin minuutissa turhaksi, kun viiksekas majatalon isanta tarjosi meille huonetta kympilla per nassu. Saatiin luultavasti kylan halvin yosija, ja ihan kelvollinen vielapa.

Delfi paikkana on yhta kuin turistirysa keskella ei mitaan. Bussilla pimeiden vuoristoteiden jalkeen saavutaan pieneen kylaan, joka koostuu kahdesta paakadusta, joiden varrella on vain hotelleja toisensa peraan, seka sovelias maara kuppiloita ja tavernoja. Ei mitaan muuta. Kuinkakohan moni ihan vaan asuu siella, eika ole missaan tekemisissa turismin kanssa? Outo paikka, mutta ihan viehattava. Ja vaikka viela ei todellakaan ole sesonki, niin paikka kuhisi jo luokkaretkelaisia ja turistiryhmia sielta sun taalta.


Aamun valjetessa menimme katsomaan niita "kivikasoja", joita varten pitka reissu oli tehty. Ja aikamoislia kivikasoja ja maisemia naimmekin! Jos olin luullut, etta Napflio oli hienointa Kreikassa, nyt voin pistaa listan uusiksi! Paikassa oli hyvin sailyneita temppeleita, ja se varsinainen oraakkeli ( tosin, jo tutuksi tulleen tavan mukaan, luulin ensin toista temppelia oraakkeliksi, ja fiilistelin sen luona syntyja syvia...no, tuskin sekaan hukkaan meni). Ja kuin tilauksesta paivakin oli mita taydellisin, taivas oli kirkkaan sininen ja aurinko helotti.


Aiemminkin olen ollut fanaattisen kiinnostunut kaikista kreikkalaisista taruista ja jumalista, mutta nyt innostuin viela lisaa jos mahdollista! Olin ihan oikeasti samassa paikassa, missa kaikki muinaisten aikojen ihmiset kavivat kysymassa neuvoja papittarelta, joka joissain hamarissa maakaasupollyissa mutisi sekavia viesteja Apollon-jumalalta, ja pappi sitten tulkitsi viestit viisaiksi mutta visaisiksi vastauksiksi. Hulvatonta!


Reissu oli mainio, ja takaisin tullessa lueskelin innoissani juuri hankkimaani mytologiakirjaa. Sen mukaan aluksi Oraakkelin papittaret olivat nuoria naisia, mutta kun he saannollisin valiajoin karkasivat neuvoja kysymaan tulleiden mieshenkiloiden mukaan jattaen tyonsa, tuli uusi saanto, jonka mukaan papittarien piti olla vahintaan 50-vuotiaita :P

Paluumatkalla kavaisimme Ateenassa tuhlaamassa viimeisetkin rahamme vaatekauppoihin. Eli henkisesta tunnelmoinnista materialismiin jalleen kerran. Ja kylla, Ateenasta voi kevyesti tulla pummijunalla Kiatoon.

Tama viikko on kulunut sitten nukketeatterivalmisteluissa. Huomenna meilla on ensi-ilta, ja jannittaa kovasti, mita siita tulee. Mun pitaisi olla uskottava tarinankertoja kreikan kielella...etta terve vaan! Onneksi lapset ovat luultavasti kiinnostuneempia katselemaan minua kuin kuuntelemaan, koska Aiti Maan rooliasuni on vahintaankin kummallinen :)

Viikonlopuksi on luvattu +33 astetta lamminta. Sopivasti lammon keskelle olen hankkinut itselleni kunnon kevatflunssan, mutta eikohan se siita. Ehka minakin menen haistelemaan mystisia kaasuja jonnekin vuoren huipulle. Tai sitten teen vaan hoyryteltan keittioon.

Tekninen hankaluus

Ilmoitusluontoinen asiakokonaisuus lukijoille: Appelsiinimehu + tietokone = ei uusia blogiteksteja samalla vauhdilla.

Yritan paivittaa uusimpia seikkailujani tyopaikan koneelta kasin. Kavimme katsomassa mykistavan mahtavaa Delfoin oraakkelia, ja ystavakoiramme on saanut pentuja. Nukketeatteriprokkis edistyy toissa, lauantaina on ensi-ilta. Muun muassa naista kerron, kun ennatan.

Kiitos ja hei!

Ja minähän kiipeän sinne!

Iloinen ystäväkolmikko kotimaasta kävi vierailulla luonani, ja vietimme yhdessä hauskoja hetkiä. Ikimuistoisimmaksi kaikille asianosaisille muodostui kuitenkin varmasti aprillipäivälle sijoittunut retki Nafplioon, Kreikan kauneimpaan kaupunkiin.

Matka alkoi lupaavasti jo siitä hetkestä, kun kello yhdeksän aamubussi ajoi iloisesti pysäkkimme ohi vinhasta heiluttelusta ja viittomisesta huolimatta. Ryhmämme ei lannistunut pienestä, vaan vietti mansikkalitran mittaisen piknikhetken odotellen seuraavaa tunnin päästä saapuvaa kyytiä. Viimein pääsimme matkaan ja suuntasimme kohti Isthmosta, jossa vaihdoimme täpärästi Nafplioon menevään linja-autoon.

Köröttelimme bussissa ihastellen vehreitä maisemia, jotka kulkivat vuorien ja viinilaaksojen välissä. Odotimme jo innolla pääsyä Nafplioon, jossa saisimme kiivetä korkean linnoituksen huipulle. Joten kun ennen pitkää saavuimme kaupunkiin, jossa näimme jo kaukaa vuoren huipulla komeilevan linnan, nousimme kiireesti pois linja-auton kyydistä, kuten teki suurin osa muistakin matkustajista.


Katselimme kaupungissa ympärillemme jonkin aikaa, ja lähdimme suuntaamaan kohti vuorta ja linnoitusta. Kämppikseni olivat jo aiemmin käyneet Nafpliossa, joten olimme saaneet heiltä etukäteen tietoa paikasta. Niinpä ennen pitkää soitinkin yhdelle jos toisellekin heistä kysyäkseni neuvoa siitä, miten vuorelle pääsee. Paikalliset kun eivät oikein näyttäneet ymmärtävän, mistä puhuin.

Kiertelimme vuoren läheisyydessä, ja löysimme keskinkertaisen kiinnostavia raunioita, sekä portaat, joiden luulimme vievän linnoitukselle. Kävin jututtamassa myös kahta paikallista nuorta miestä, ja kysyin heiltä neuvoa linnoitukselle pääsemiseksi. He katsoivat minua kuin hullua, kun sanoin haluavani kävellä linnalle. Portaat olivat kuulemma todella kapeat, ja reitti kuhisi käärmeitä. Sanoin silti moneen kertaan ja painokkaasti, että minä aion kävellä, ja että monet ystäväni ovat käyneet ylhäällä. Miehet sanoivat kuitenkin edelleen, että ylös pääsee korkeintaan taksilla.

Tilanteessa vaikutti olevan jotakin hieman vialla. Palasin muiden seuraan, ja päätimme soittaa vielä Nafpliossa jo käyneille ystävillemme. Kovasti puhelimen toisessa päässä ihmettelivät, kuinka tilanne nyt oli meille niin hankala. Jossain vaiheessa tuli puhetta siitä, kuinka meri on ihan siinä vuoren vieressä. No, jännä juttu sinänsä. Me oltiin nimittäin aivan vankasti kyllä sisämaassa.

Samoilta avuliailta miehiltä kysyttyämme (minä henkilökohtaisesti en enää kehdannut mennä heidän luokseen) selvisi, että olimme Argosissa, 20 kilometrin päässä Nafpliosta. Argosissa oleva linnake nimeltään Larissa, johon olin vakaasti aikonut kiivetä, oli aivan eri vuorella. Vaikutti olevan aika hauskaa kyseisillä tyypeillä, kun tajusivat meidän pikku erheemme. Eihän me tosiaan kuin noin kaksi tuntia väärässä kaupungissa ehditty pyöriä...

Huumorintajun rajoilla lähdimme suuntaamaan kohti taksitolppaa, ja nappasimme kyydin ihan aidosti Nafplioon. Siinä vaiheessa kun sinne viimein saavuimme, ymmärsin heti miksi kaupunkia kutsutaan Kreikan kauneimmaksi (seikka, jota hieman olin ihmetellyt Argosiin saapuessamme!). Rakennukset olivat punatiilisiä, meri kimalteli vieressä, ja vuori (jolle johtavia portaita sokeakaan ei voisi olla huomaamatta) kohosi jylhänä edessämme.




Pienen evästauon jälkeen lähdimme kipuamaan 999 porrasta ylös. Oli kuumin iltapäivän hetki, ja vesipullo oli ahkerassa käytössä. Maisemat olivat askel askeleelta huikaisevampia, ja vaikka kipuaminen aika raskasta olikin, halusin vain päästä pian ylös näkemään koko komeuden. Linnoitus huipulla oli jo menossa kiinni (olisimmehan toki voineet olla vain noin 3 tuntia aiemmin perillä), mutta onneksi ehdimme ylhäälläkin kiertelemään mukavasti. Alasmennessä jalat alkoivat jo tuntua makaronilta, ja selvittyämme urakasta jalat tärisivät ihan hulluna. Voittajafiilis!



Ehkä pienen aprillipäivän erehdyksemme jälkeen Nafplioon pääseminen tuntui vieläkin makeammalta. Sanoinkuvailemattoman, käsittämättömän ja tajuttoman kaunista! Ilman muuta hienoin paikka, jonka tähän mennessä Kreikassa olen nähnyt.


Ehkä uudestaan en kuitenkaan halua joutua tilanteeseen, jossa joudun esittämään kysymyksen "Anteeksi, mutta missä kaupungissa me olemme?".